Chef Santeri

Kööpenhaminan Noma ei jäänyt tähdenlennoksi. Pari viikkoa sitten palkittiin vuotuiset 50 maailman parasta ravintolaa ja Noma uusi viimevuotisen ykköspaikkansa 800 alan ammattilaisen äänestyksessä. Michelinin tähtiähän ravintolalla ei ole kuin kaksi kolmesta mahdollisesta, mutta monien tapaan arvostan alan ammattilaisten äänestämän ykkössijan korkeammalle kuin sisäänpäinlämpeävän ranskalaisen kerhon tähtiluokitukset.

Olen pantannut tämän kirjoittamista kohta kuukauden, osin ihan vaan kiireistä johtuen, mutta osaksi sen vuoksi, että olen halunnut hieman saada etäisyyttä ja perspektiiviä kokemaani. Yritin ensi kerran kohta vuosi sitten saada Nomasta pöytää ja soittelin sinne viime kesänä useaan otteeseen, mutta koko ajan oli kovin täyttä. Vuoden lopulla satuin olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja pääsin “peruutuspaikalle” seurueeseen, josta tunsin ennestään yhden henkilön. Tätä seurasi vielä muutaman kuukauden odotus ennen kuin lensin Köpikseen, ihan siis vain syömään. (Kolmen Michelinin tähden yksi kriteereistä kuuluu muuten jotakuinkin niin, että ravintolakokemuksen on yksikseen oltava pitkänkin reissun väärti.) Pitää kyllä myöntää, että melko herraskaiselta ja elitistiseltä tuntui moinen. Ja jos ei noista edellä mainituista saa kasattua aivan liikoja odotuksia yhdelle illalliselle niin mainittakoon vielä ne reissua edeltäneet netissä vietetyt tunnit Noma-aiheisen materiaalin äärellä.

Pakkohan sen oli siis ensin alkuun olla pienoinen pettymys. Ruokaa ja juomaahan se nyt kuitenkin vain on. Ja jos laskee yksittäiset, puhtaasti makuelämysten aiheuttamat voihkimiset ja wow-elämykset, hävisi kyseinen illallinen niiden määrässä kolmelle aiemmalle top 50 -kokemukselleni. Mutta mutta… Noma on paljon muuta kuin vain klassinen ravintola. Poissa olivat kaikenlainen pokkurointi ja kliseet, ja vaikka ruoka oli oivaltavaa ja leikkisää, se oli samalla kovin rentoa ja aitoa, ei laisinkaan mitään piperrystä. Nykyisin käytetään ehkä kovin heppoisestikin sellaisia termejä kuin “filosofia” ja “taide”, mutta Noman kohdalla uskaltaisin heittäytyä jopa niin suureelliseksi.

Meidät otettiin vastaan sanalla sanoen rennosti ja meininki jatkui koko vajaan neljä tuntia kestäneen illallisen ajan. Meitä palveli niin monta tarjoilijaa ja kokkia, etten pysynyt laskuissa, mutta kuitenkin homma pääosin toimi ja kaikki heistä olivat aidosti läsnä. “Kivaa kun tulitte meille syömään” oli meininki.

Ensimmäiset ruoat olivat pöydässä jo kun saavuimme. Koristeiksi luulluista kuivakukista osa oli syötäviä, mutta liekö ollut alkujännityksen vai tanskalaisittain puhutun englannin vika kun aluksi oli hieman epäselvää mitkä niistä. Asia selvisi ja siinä sitten dippailtiin risuiksi naamioituja mallaskeksejä ja friteerattua sammalta tuoreeseen kermaan ja lipitettiin samppanjaa hieman hämillämme. Sitten meille kiikutettiin lähinnä nahkaa muistuttava snäksi, jonka tarjoilija kertoi olevan kuivattua porkkana- ja turnimehua. Makuelämys oli mielenkiintoinen, niinkuin suutuntumakin. Seuraava amuse bouche jo kutkutteli makuhermojakin mukavasti: pienen possukeksin päällä oli mustaherukkaa ja kuusenkerkkää. Nyt alettiin päästä niihin paljon puhuttuihin pohjoismaalaisiin makuihin.

Pienet sandwitchit, joiden alaosa oli paahdettua kanan nahkaa ja yläpuoli ruisnäkkäriä olivat saaneet sisäänsä rasvakalan mätiä ja kenties jotain tuorejuustoa ja olivat hienostuneen intensiivisiä maultaan. Ne tarjoiltiin pyöreän huopalevyn päältä ja niin kuin muutkin näistä keittiön tervehdyksistä, tuotiin pöytäseurueelle yhteisinä ja laitettiin itse pöydässä kiertämään. Pois siis kaikki turha hienostelu ja liiallinen hyysäys tarjoilijoiden osalta.

Seuraavaksi pöytään tuotiin pari lautasellista nuoria purjoja, jotka oli tyvestä täytetty valkosipulilla ja uppopaistettu sekä mystinen muna, joka on vanha Noma-klassikko. Yllätysmunan kannen alta löytyi heinäpediltä kaksi viiriäisenmunaa, jotka oli savustettu koivulla, mikäli tulkitsimme tarjoilijan selityksen oikein. Huumaavan vahva oli savun maku, mutta tässä kohdin esillepano ja idea vei kuitenkin pisteet. Purjot sen sijaan olivat maultaan jotain kovin taivaallista. Seuraava Noma-klassikko, ruskeista savisista kukkaruukuista tarjoillut, leivänmuru-siemen-mitälie-“multaan” istutetut retiisit olivat maultaan raikkaita ja olisivat viihdyttäneet ideanakin jos se ei internetin vuoksi olisi ollut ns. vanha juttu. Ruukun pohjalta, mullan alta löytyi vielä jotain vihreää kastiketta, joka maistuin hyvältä (ehkä piparjuurimaiselta?) ja jäi harmittavan suurelta osin syömättä vaikka sormet tahmaisina yritti sitä pohjalta kurottaa. Jäin miettimään sen läsnäolon filosofista syvyyttä tässä konseptissa…

Viimeinen keittiön tervehdys ennen varsinaiseen ruokalistaan siirtymistä oli toisinto aiemmasta sandwitchista, tällä kertaa mauiltaan ja näöltään rehevämpänä. Paahdettu ankannahka ja aaltomainen hieno “paahtoleipä” olivat saaneet väliinsä kevyesti savustettua turskan mätiä sekä aromaattisia villiyrttejä. Napakymppi.

Tähän mennessä oli jo lipitetty mukavasti samppanjaa, (jonka nimeä en nyt muista) ja edessä olevan seitsemän ruokalajin kylkeen tilattu viinipaketti hieman jopa arvelutti, mutta en jaksanut juuri silloin vaivata päätäni asialla, vaikka kenties olisi pitänyt. Viinin kaato näet oli melko anteliasta, jopa höveliä, ja suomalaisen miesporukan kanssa kun on ulkomaille asti lähdetty, niin kieltäymys tai herra paratkoon edes kohtuus ei ole päällimmäisenä mielessä, varsinkin kun ne kaikki ihanat viinit (joiden nimiä en nyt muuten tässä ala muistella) todellakin olivat niin valtavan ihania!

Spelttileipä oli leivottu luomujauhoista, jotka olivat kuuleman mukaan kotoisin joltain aivan erityiseltä saarelta jostain lähistöltä. Särpimenä tarjoiltiin vuohenmaitovoita sekä possunrasvaa joka oli kuorrutettu rapeaksi käristetyllä sipuli-perunamurulla. Menun ensimmäinen ruoka oli purjoa, jogurttia ja søl-merilevää. Annos oli kaunis, lempeän ja tasapainoisen makuinen, mutta ei oikein kuitenkaan noussut korkeuksiin. Seuraava annos sen sijaan liene parasta mitä tuona iltana söin. Itse asiassa se lienee yksi parhaista koskaan syömistäni annoksista. Partaveitsisimpukan liha oli kääritty tilligeeliin, sen vierellä oli kasa piparjuuri-“lunta” ja makumaailman täydellistivät äyriäisliemi sekä tilliöljy. Kaikki anoksen komponentit olivat kylmiä, liemi jopa jääkylmää ja kokonaisuus veti kyllä aikas lailla sanattomaksi.

Sitten saimme eteemme kuumat padat täynnä kiviä ja jotain vesikasvillisuutta (viihdyttävänä yksityiskohtana mainittakoon, että lämmön vaikutuksesta kasvit hieman liikkuivat kivien välissä) joiden päällä lepäsi merivedessä höyrytetty iso tanskalainen osteri. Tapiokahelmet, villiyrtit ja pienet kaprikset (tai muut sen tapaiset) maustoivat tuon meren jumalien herkun juuri sopivan lempeästi. Harvoin mikään maistuu niin mereltä, niin raikkaalta ja tuoreelta, mineraaliselta ja puhtaan suolaiselta. Annos taisi muuten olla nimeltäänkin jotain valtamereen viittaavaa.

Seuraavaksi oltiin taas sen skandinaavisen keittiön nöyrien, mutta hienostuneiden makujen juurilla. Tarjolla oli perunaa ja maitoa. Perunoita oli ohuina sipseinä, pieninä lohkoina sekä maitoisana pyreenä. Myös liemi oli perunasta keitelty, maitoinen ja kovin tutun ja turvallisen makuinen. Mukana oli myös maitonahkaa sekä tuoreita yrttejä, ainakin vesikrassia ja kirveliä sekä jotain aromaattisia villiyrttejä. Maanläheinen taitaa olla osuvin sana kuvaamaan tätä suurenmoista annosta.

Seuraava annos taisi olla kaunein sinä iltana, ehkä jopa koskaan näkemäni. Kauniille rullille käärityt ohuet juuressuikaleet (laskin muistaakseni ainakin kuutta eri juuresta) olivat mukavan etikkaisia. Muutama nokare luuydintä sekä savustetuista sianluista keitelty tiukka liemi toivat annokseen luonnetta ja herkullisuutta. Myös niitä villiyrttejä löytyi annoksesta, Nomassa kun oltiin. Kaprisvinegretin olin myös kuulevinani tarjoilijan selityksestä, mutta totta puhuen tässä vaiheessa oltiin jo niin sekaisin kaikesta siitä makujen ilotulituksesta ja kaikista ranskalaisten ja itävaltalaisten (ja muistaakseni saksalaistenkin) pienten tuottajien biodynaamisista viineistä, että joudun herkimpien nyanssien luonnehdinnan korvaamaan vain vakuuttamalla, että nyt tosiaankin oltiin melkoisten makujen kanssa tekemisissä!

Pääruoalle katettiin tupessaan olevat puukot, mikä oli toki teatraalista ja viihdyttävää (turistejahan tässä oltiinkin), mutta turhaa. Sen verran mureaa oli haudutettu härän poski. Koruttoman kauniissa annoksessa oli härän seuralaisena ohuen ohuita päärynän siivuja ja endiiviä. Tuhdille rasvaisuudelle ja makeudelle toi tasapainoa hieman kitkerä verbena-pyre. Aivan huippu oli tämäkin ruoka, mutta vaikka moinen on epäreilua heitä kohtaan, on sen pakko myöntää olleen maailman parhaan ravintolan pääruoaksi hieman pettymys.

Ensimmäisenä jälkiruokana tarjoiltiin illan psykedeelisimmän näköinen annos. Gammel Dansk -yrttiviinalla terästetyn herajäädykkeen alta löytyi karamellisoitua maitoa ja merilevälientä. Valitettavasti en voi ylistää annosta kuin korkeintaan mielenkiintoisen makuiseksi. Toinen jälkkäri oli myös vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta tämä myös maistui kovin herkulliselta. Kermainen maa-artisokkajäätelö oli maultaan viettelevän moniuloitteinen, omena ja mallas säestivät trippiä. Olin myös erottavinani meiramin maun, mutta yhtä todennäköisesti olin väärässä.

Sitten oli vielä edessä kahvikestit. Tuplaespressoni seuraksi valitsin talon omaa eau de vie’tä. Kun en osannut päättää minkä makuista haluan, avulias tarjoilija maistatti ensin luumun makuista (hyvää) ja sitten merilevän makuista (taas tätä ruohoa, enhän minä pidä edes vihreästä teestä!). Kahvin kanssa tarjotuista namusista järisyttävin kokemus taisi olla se savustetusta luuytimestä tehty toffee, joka tarjoiltiin luonnollisesti sen luun pätkän sisältä. Myöskin ne jogurttimoussella (tai sen tapaisella) täytetyt pusut sekä tummaan suklaaseen kastetut, fenkolinsiemenillä maustetut perunalastutkin olivat mukavia naposteltavia.

Kuten jo vihjasin, olisi kohtuus ruokajuomien kanssa ollut hyvä muistaa. Loppupäässä livahti varmastikin ohi useita hienomakuja. Toisaalta, miksi sitä surkuttelemaan, oli kuitenkin iloinen tunnelma ja nyt näin etäältä katsottuna kuitenkin melko huikea kokemus. Suosittelenko? No toki, jos vaan satut saamaan pöydän!

Kuvia annoksista löytyy taas tuolta Facebookista.

Olin kovasti iloinen kun kuulin Suomen gastronomien seuran valinnasta vuoden ravintolaksi. Christina Suomisen ja Ilkka Isotalon C on tunnustuksen ansainnut. Tinkimättöman, laadukkaan ja tyylitajuisen ravintolatoiminnan pyörittäminen Tampereella ei välttämättä ole kovin helppoa. C:n saama julkisuus ei varmaan tee pahaa kaksikon bisnekselle, mutta erityisesti palkinnon tuoma julkisuus ilahduttaa sen vuoksi, että yhä useammat taitavat nyt vihdoin uskaltautua kyseiseen ravintolaan syömään ja kokemaan uusia elämyksiä. C:llä taitaa turhaan olla vähän liian hieno maine. Se, että tuote on huippulaatuinen ei toki vaadi asiakkaalta mitään pigotusta, saati sitten asiantuntemusta ruoan tai viinin suhteen. Päinvastoin, C jos mikä on sellainen paikka, johon on ihana astella sisään, istuutua alas ja antautua palveltavaksi.

Se, että palkinto pitkästä aikaa löysi tiensä Tampereelle sekä monet muut kaupungin viimeaikaiset tapahtumat ravintolamaailmassa puhuvat toiveikasta kieltä kulttuurin hämäläisittäin hitaasta, mutta varmasta muutoksesta. Food is Art -tempaus oli juuri käynnissä kun käytiin illallisella C:ssä. Ei maltettu tilata vain kampanjamenua, vaan päätettiin nauttia oikein pitkän kaavan mukaan. Varsinaisesti mistään yllätysmenusta ei ollut kyse, ruoat taisivat kaikki olla ruokalistalta. Oikeastaan ei voi puhua edes maistelumenusta, sen verran tuhti oli tuo runsaan kolmen tunnin aikana syöty illallinen. Maisteltiin ja maisteltiin juu, mutta kyllä se ylitsevuotava makujen ilotulitus meni silkan aistillisen hedonismin puolelle.

Alkuun tarjoillut keittiön tervehdykset nautittiin arvoisessaan seurassa, australialaisen Peter Logan Weemala Brut NV kuohuviinin keralla. Aurajuustokeitto oli oiva retrohenkinen aloitus, jonka ohuen ohut rakuunalla maustettu keksi kruunasi. Toinen annos koostui pienestä peuramakkaran siivusta, jonka tuhti riistainen maku sai vastapainoa etikkaisesta punasipulista ja siitakesienistä sekä karkeasta Dijon-sinapista. Hieno fondant juuriselleristä teki kuin tekikin tästä parin-kolmen suupalan annoksesta taidetta.

Sitten laseihin kaadettiin viiniä lempivalkoviinialueeltani Alsacesta. Olin jo sanomassa jotain Domaine Gresserin biodynaamisen Gewürztraminerin ihanasta kukkeudesta ja hapoista, mutta pidin suuni kiinni ja sen sijaan keskityin odottamaan mitä makuja saisin sen seuraksi lautaselle. Food is Art -menulta olisin voinut ennalta lukea flirttailusta Aasiaan päin, mutta kun en ollut lukenut, tulin hieman yllätetyksi. Eteen tuotiin sushia ja yllätys osoittautuikin kovin iloiseksi. Vihreällä papaijalla täytetyt norirullat olivat oivan makuisia nekin, mutta se lohipastrami oli lempeydessään valloittavaa, samoin piparjuurimajoneesi.

Sain edelliselläkin pitkällä illallisella C:ssä pienenä väliruokana risottoa, joka toimii mielestäni tässäkin tarkoituksessa hyvin. Tavallisestihan risotto on ainakin itselle tyypillistä mättöruokaa ja makumaailmaltaan melko yksisuuntainen. Eläköön se kerta kun Ilkka oli keittiössä huomannut unohtaneensa ostaa parmesaania! Silloin kuulemma syntyi tämä porkkanamehuun keitelty, Savuarmas-juustolla viimeistelty risotto, joka makunsa, rakenteensa (italialaiselle ehkä liian kypsä ja kiinteä, minulle passeli) ja kauniin värinsä puolesta ansaitsi täydet pisteet. Taidan varastaa idean, tai ainakin lainata sitä.

Erittäin täyteläinen Burgaud Morgon Côte de Py James 2008 sai täyttymyksensä ja loi illan vaikuttavimman kokemuksen yhdessä kyyttövasikan maksan kanssa. Pinnaltaan rapeaksi paistettu ja sisältä kunnolla raa’aksi jätetyn maksan maulle ja rakenteelle eivät mitkään adjektiivit tekisi oikeutta, joten en edes yritä. Seurana tarjoiltiin klassisesti karamellisoitua sipulia ja pirteän maanläheistä omena-selleripyreetä. Lähiruokalähettiläs Heikki Ahopellon suuntaan vahvasti kumartaneen annoksen viimeisenä silauksena oli vielä Armas-smetanaa. Oli muuten tippa linssissä.

Taisin odottaa jo illallisen huippukohtaa, mutta dramaturgiassa olikin suvantovaihe ja lempeä nousu ennen varsinaista huippua: ensin pieni piristys jäisen granitan muodossa, jonka maussa simuloitui perisuomalainen lonkero ja seuraavana jälleen hieman tuota nyt huudossa olevaa aasialaista makumaailmaa, mutta toki kovin miellyttävästi toteutettuna. Ihailtavan meheväksi grillattu miekkakalapihvi tarjoiltiin mausteliemen ja itämaisen salaatin suloisessa seurassa. Myönnän olleeni ensin hieman hämilläni. Itse olen aina mieltänyt C:n ruokatyylin vahvasti klassiseen eurooppalaiseen keittiöön nojaavaksi, mutta eikös se ole aina hyvä kun saa itsensä kiinni turhista ennakkoluuloista. Kyseinen annos oli niiden kaikkien tuttujen ja eksoottisten makujen ja erilaisten suutuntumiensa kanssa kuin pieni seikkailu. Brüdlmayer Zöbinger Heiligenstein Riesling 2001 toimi niin hyvin kuin aasialaisten makujen kanssa etten vaatinut saada pientä tuopillista olutta.

Tässä vaiheessa huomasin muuten jo olevani melkoisen kylläinen. Onneksi lasiin kaadettu Allesverloren Tinta Barocca 2007 sai herpaantuneen mielenkiintoni jälleen heräämään. Äskeisten hienostuneen kuiskailevien makuvivahteiden jälkeen tuhti eteläafrikkalainen punkku oli melkoinen herätys ja kohta pöytään saapunut annos jatkoi samaa linjaa. Kukonpoikaa, parmankinkkua, parmesaanikastiketta… tuhtia, mutta kuitenkin jopa hienostunutta ja yksinkertaisesti toimivaa. Ah, mikä draaman taju ja taito saada ruokalista kertomaan tarinoita!

Miellyttävästi Marsala-viinin kera tarjoiltujen juustojen jälkeen maisteltiin vielä kolme jälkiruokaa: kookosmousse ja pomelosorbetti makean pirskahtelevan Ceretto Moscato d’Astin kanssa oli kevyt ja pirteä tuttavuus, kyytönmaitojäätelöön viherherukkaliemen ja paahdetun valkosuklaan kera muistan ihastuneeni jo joskus saatuani siitä maistiaisen lounaalla ja lopullinen (tai ainakin melkein) pläjäys oli sitruunainen raakakaakaolla maustettu maitovanukas ja Julian Chivite Vendemia Tardia Moscatel Espanjan Navarrasta.

Vielä kun kahvin kanssa hemmoteltiin kahdeksalla lajilla itsetehtyjä namuja, niin sanattomanahan sitä oli. Ei tällaista ehkä joka viikko haluaisi edes kokea, mutta tällaisella kaksi kertaa vuodessa -tahdilla kokemus vastaa kyllä täydellisesti meikäläisen kuliarismin nälkään ja taas huomaa ettei välttämättä kannata lähteä merta edemmäs kalaan. Viittaan tässä nyt tietenkin tuonna pääkaupunkiin päin ja niihin eräisiinkin sillä jollain tähdellä sertifioituihin paikkoihin. Ja niin, onneksi C:hen voi mennä edelleen nauttimaan hieman vähäeleisemminkin, esimerkiksi sitä vähintäänkin kohtuuhintaista lounasta.

Siinä Food is Art -teeman innoittamina muuten sanailtiin Cristinan ja Ilkan kanssa aiheesta, että onko se ruoka nyt sitten taidetta. Nykyisin kun niin heppoisin perustein mitä milloinkin nimitetään taiteeksi tai filosofiaksi tai ties miksi, en välttämättä ole sitä mieltä, että ruoka lähtökohtaisesti olisi nimenomaan taidetta. Mutta sen tämäkin illallinen taas todisti, että gastronomia voi kyllä parhaimmillaan olla taidetta, jopa korkeataidetta.

Kuvataidetta illalliseen liittyen löytyy Facebook-sivultani.

Ravintola C löytyy siis Rautatienkadulta Tampereelta

Sitä voisi tässä toki kritisoidakin, mutta kyllähän se Michelinin opas on maailmalla luotetuin ja arvostetuin ravintolaopas ja auktoriteetti, ainakin mitä tulee huippuravintoloihin. Tätä kirjoittaessa Suomessa on neljä Michelin-tähtipaikkaa, kaikki niistä Helsingissä. Ainoassa kahden tähden paikassa Chez Dominiquessa olen pariin otteeseen syönyt ja kerran lyhyesti keittiössä ollut harjoittelussakin. (Katso vanhemmat kirjoitukset täältä ja täältä.)

Markus Aremo kun teki “Marco Pierret” (tai jotain) ja muutti yhden tähden Carma-ravintolansa maanläheisemmäksi La Table -bistroksi, jäi kaupunkiin kolme yhden tähden paikkaa: Demo, Postres ja Luomo. Perjantaisin tuntuu Helsingissä olevan suosittu ulkona lounastuspäivä. Yritin varata jo paria viikkoa aiemmin pöytää kahdelle ensin La Tablesta, sitten Luomosta, mutta täynnä olivat. Myös Olo (joka monen ihmetykseksi saa edelleen odottaa omaa tähteään) oli täynnä ja käännyimme kannoillamme kohti etelä-Esplanadilla sijaitsevaa Postres-ravintolaa. Saimme juuri vapautuneen ikkunapöydän päasiassa pikkutakkiväkeä täynnä olevasta ravintolasta. En kuitenkaan kauaa tuntenut oloani alipukeutuneeksi flanellipaidassani, sen verran lempeää ja jopa kotoisaa oli paikan tyylikkyys. Usein tämän kaltaisia paikkoja vaivaava tylsä “skandinaavinen minimalismi” oli onnistuneesti rikottu lempeällä purppuralla ja kun tarjoilukin oli kaikessa korrektiudessaan ja huomaamattomuudessaan yllättävän rentoa, ei tarvinnut vaihtaa patsasteluvaihdetta päälle.

Oli tarjolla kaksi kolmen ruokalajin menua, päivän lounas 29 euroa ja 53 euron hintainen “chef’s menu”, jossa oli ruoista valittavana pari eri vaihoehtoa. En ollut matkustanut näin kauas etelään syömään paistettua lohta, joten päädyttiin tyyriimpään. Seuralaisen toast skagen näytti tyylikkäältä toteutukselta tuosta klassikosta tillipyreineen (?) ja muikunmäteineen. Liekö kuitenkin ollu tyhdentekevä maku vaiko vain intensiivinen kuulumisten ja ajatustenvaihto syynä etten muista hänen sanallakaan maininneen annoksesta mitään. Oma alkuruokani sisälsi possun kylkeä (vaikka internet lupasikin possun poskea), aladobia jolla oli ranskankielinen nimi sekä “pikkelöityjä vihanneksia”. Tässä skenessä törmää aina joskus tuohon termiin ja se on kyllä mielestäni ontuva käännös ja turhaa erikoisuudentavoittelua kun kyseessä nyt on kuitenkin vain vihannekset etikassa, vaikkakin hyvän makuiset sellaiset. Annoksen ulkonäkö oli geometrisuudessaan kliini, eikä makukaan räjäyttänyt aisteja, vaikka meni kyll äihan kakistelmatta alas. Pääruoalle tilaamani, tarjoilijan suosittama Chianti classico nostatti kokemusta ja sopi mielestäni alkuruoan makumaailmaan paremmin kuin itse pääruoalle.

Olin syönyt kahtena edellisenä päivänä lempikalaani kuhaa. Ounastelin myös saavani illalla ystävän laittamaa kuhaa (ja olin oikeassa), joten jätin sen seuralaiseni koettavaksi. Annos oli kyllä yksinkertaisuudessaan seesteisen kaunis ja innoitti syöjän ylistyksiin. Juuri eikä melkein sopivaksi kypsennetty kyha oli saanut seurakseen mustajuurta ja pinaattia. Annoskateus iski. Himoitsin myös lähimmäiseni Albariño-lasillista. Oma annokseni sisälsi ankanrintaa ja luomunaurista kolmessa eri muodossa sekä “boudin noiria”, kuten ruokalista sen ilmaisi. Annoksen saavuttua eteeni, ensimmäinen katseenvangitsija oli ananasrenkaan muotoon leikattu nauris, joka oli mielestäni ihan viihdyttävä yksityiskohta ja makukin oli hyvä, samoin kuin samettinen pyree. Kolmas nauriin muoto, meni jo vähän mielestäni kikkailun puolelle. Itsetehty pieni mustamakkara oli annoksen herkullisin anti. Toki ankkakin oli moitteettomasti kypsennetty ja kokonaisuuskin oli ihan hyvin kasassa. Tai no, erinomaistahan se ruoka oli, mutta jotenkin se tähden tuoma maine asettaa suuren suuria odotuksia jopa jostain ennenkokemattomasta.

Harmittavaa, että paikan, jonka espanjankielinen nimi tarkoittaa jälkiruokaa, kompastuu juuri siihen. Vacherin eli vasariini eli marenki, joka tarjoiltiin verigreipin, appelsiinin ja (iänikuisen) vaahdon keralla oli vaikkakin kovin soma, harmittavan yksiuloitteinen ja tylsä ja hieman hankala syödä. Olisin varmasti ollut onnellisempi valitessani sen oivan näköisen juustolautasen. En minä nyt heiltä sitä tähteä lähtisi yhden lounaan perusteella pois ottamaan, mutta valitettavasti vaille kovin syviä kokemuksia jäin, varsinkin jo koetun suhteutti laskun loppusummaan.

Illalla saatiin ystävien luona sitä mainitsemaani kuhaa rakkaudella tehtynä muhennoksena. Seuraavana aamuna aamupalalla palattiin taas osin tahattomastikin viikonloput teemaksi muodostuneeseen aiheeseen, onhan hotelli Tornin ravintolalla Michelinin haarukka, eli suositus. Ja hyvähän se niiden aamupalatarjonta taas oli.

Iltapäivällä suunnattiin kahdeksan hengen porukalla aikaiselle illalliselle Uudenmannkadulle ravintola Demoon. Itsekin olen ilmeisesti tietyiltä osin jämähtänyt 90-luvulle, joten tunsin heti viihtyväni siinä miljöössä, jonka värimaailma ja jopa musiikki henki tuota menneen vuosikymmenen jälkipuolta, jolloin muuten kyseinen osa Helsinkiä taisi olla juurikin sitä muodikkainta. Lauantaina ei tarjoilla kuin yhtä menua, toki ruokailijoiden vaateiden mukaan sovitettuna. Liekö ollut kiire saada meidänkin pöytäämme kaksi kattausta kun tarjoilija automaattisesti myi meille sen neljän ruokalajin menun ja suositti ottamaan sen yllätyksenä, mikä on aina viihdyttävä tapa illastaa, usein jopa palkitseva.

Alkuun tarjoiltu pieni amuse, tryffeli-perunapyree pecorinolastun, chorizomurujen ja oliiviöljyn keralla oli mukavan intensiivinen suupala. Sitä seurannut punajuurikeitto keräsi kaikilta ylistykset ja ihanaahan se toden totta oli! Sen verran raikkaan hapokasta se oli, että mietiskeltiin joskos siinä oli tomaattiakin, mutta taisi olla vaan kokilta lorahtanut juuri sopivasti liikaa viiniä soppaan. Jos nyt saa saivarrella (ja toki tälla tasolla ja näillä hinnoilla saa), sen palan mureaksi hautunutta possun kylkeä olisi voinut vielä paistaa rapeaksi. Se kun ei oikein antanut keiton valmiiksi jo intensiiviseen makuun kovinkaan suurta lisää, jos ei tapellut toki vastaankaan. Riesling Saksanmaalta raikkainen happoineen säesti alkusoittoa parhaalla mahdollisella tavalla.

Seuraavaksi lasiini kaadettu Côtes du Rhône kävi sen verran ikeniin, että sopi odottaa jotain tuhtia ja lihaisaa. Ja niinpä kävi, että eteeni kannettiin annos poroa, kieltä ja sisäpaistia. Seurana oli perunafondant, (luultavastikin) tryffeli-sienipyreetä, kasviksia ja punaviinikastiketta. Valtaosa pöytäseurueestamme tilasi lihattoman menun ja ymmärrän hyvin sitä toista lihansyöjää, joka oli annoksesta vähän kylmänä. Minulle se oli sopivasti, jos ei nyt mitään extremeä, niin kiihottavan haastava kuitenkin. Maut olivat isoja ja loivat viinin kanssa yhdessä sopivan rustiikkisen ja samalla hienostuneen seikkailun. Rakenteetkin olivat pääosin kohdillaan. Fondantin ja kielen suussasulavuuden ja pinnan karamellisoidun rapeuden suhteen kanssa ei ihan saavutettu täydellistä käyttökokemusta, mutta se mennee jo saivarteluksi ja syy oli pääosin liian tylsän veitsen. Paisti taisi olla makuuni aavistuksen liian kypsää, mikä ohuelti häiritsi loppumetreillä kun kastike oli jo lopuunut ja kaipasin suomalaiseen tapaan vielä tilkkaa “kostuketta”. En muuten ymmärrä miksi näissä huippupaikoissa pitää kastike aina suurustaa maissitärkkelyksellä, joka tekee ulkonäöstä ja suutuntumasta niin kovin tympeän.

Olin ollut lähellä ilmoittautua kalansyöjäksi (eli lihattomaksi) enemmistön tapaan. Onneksi en aiheuttanut itselleni sitä pettymystä. Mitään kalaa ei tarjoiltu, vaan sienirisottoa (jossa ei sinällään ruokana ole toki mitään vikaa). Kaikki olivat annoksiinsa kuulemma tyytyväisiä. Kommentit vaihtelivat “ihan hyvän” ja “taivaallisen” välillä. Oli sitten miten vaan ja vaikka kuinka tryffelillä maustettua, ei pelkkä risotto voi mielestäni olla tämän tasoisen illallisen pääruoka! “Pelkkä” tarkoittaa siis sitä, että vaikka annoksessa oli paljon eri elementtejä, siitä puuttui selkeästi pääosan esittäjä. Ei se tryffeli yksin riitä tekemään mistään niin ylellistä, varsinkin kun sitä oli jo heti kärkeen keittiön tervehdyksessä syöty. Ja jos vielä ajatellaaan, että poro on yleensä ruokalistan kalleinta ruokaa, jäi minulle vähän sellainen valitettava “pakollinen kasvisvaihtoehto” -fiilis tuosta annoksesta, joka oli kuitenkin hinnoiteltu menukokonaisuudessa yhtä kalliiksi. Pääasia on tietenkin se, että syöjät olivat tyytyväisiä.

Seuraavana oli luvassa juustoja ja laseihin kaadettiin makeaa, konjakista ja rypälemehusta tammitynnyrissä käytettyä nektaria. Tarjoilijan käytös oli läpi illan mukavan rentoa, mutta ulosanti ajoin valitettavan epäselvää enkä saanut kaikkien neljän juuston nimiä bongattua. Järjestyksessä kolmanteen vasemmalta ihastuin niin, että sitä piti tiedustella ja kirjoittaa nimi ylös. Meillä nautitaan kenties ensi viikonloppuna lounaisranskalaista Chaumes‘ia.

Olen sen verran old school -miehiä, että tykkäisin nauttia jälkiruoaksi jotain simppeliä ja intensiivistä mieluummin kuin muodikasta sekasotkua, joka ei aina ole edes osiensa summa, saati sitten jotain enemmän. Vadelmasorbetti oli kyllä hyvää, samoin rusinainen suklaakakku, vaikka mielipiteitä jakoikin. Pelkiltään syötynä pistaasipyree oli jumalaista eikä niissä muissakaan elementeissä mitään vikaa ollut, joskaan ei mitään kovin persoonallista tai rohkeaa. Sen annoksen olisi voinut helposti syödä parina-kolmena peräkkäisenä annoksena, mutta nyt tuntui se punainen lanka puuttuvan. Lohduttauduin kahvin kanssa lasillisella eteerisen pehmeää calvadosta joka oli muuten tasan saman ikäistä kuin minä ja vähintäänkin yhtä tyylikkäästi ikääntynyttä. Pakollisesta petit four -selektiostakin jäi hyvä mieli.

Summa summarum, odotukset täyttyivät, osin ylittyivät ja osin alittuivatkin. Illallinen oli miellyttävä elämys, eräs parhaista kokemistani illallisista, paljolti kiitokset myös mukavan seurueen. Aikaisen ajankohdan vuoksi ehdimme vielä samana iltana junaan. Ravintolavaunussa tissuttelun seuraukseni päädyttiin vielä Tampereella mättämään Zarilloon hampurilaiset. Siinä ja siinä oliko se enää sen arvoista, mutta saapa kerrottua hyvän jutun ja vaikka viitattua huippuravintoloiden piperrykseen josta ei lähde edes nälkä. Heh heh heh.

(Vaimoa lainatakseni, onneksi pääsee taas parin viikon päästä Berthaan. Niin, ja tällä viikolla taisi olla se varaus Ravintola C:hen. Harmi kun eurooppalainen Michelinin opas noteeraa vain “main cities of Europe”. Vai onko?)

Tai ei kai nyt sentään. Vaikka oli päätetty (ja minun puoleltani ilmoille lausuttu pyhä lupauskin), että pitkä uudenvuoden viikonloppu tuossa ikuisen rakkauden tulen kaupungissa keskittyisi muuhunkin kuin vain gastronomiaan, oli vaikea pidätellä pikkupoikamaista innostusta ja jo hyvissä ajoin ennen matkaa viettää liian monia myöhäisiltoja koneen ääressä ravintoloita ja muita kulinaarisia pyhiinvaelluskohteita kartoittaen. Pariisissa kun noita ravintoloita on jokunen ja vähän päälle. Se oli siis tiedossa, mutta kävi toden teolla päälle vasta jalkauduttua kaduille: ravintoloita, bistroja, brasserieita, kreperieitä ja kahviloita oli paikon tiiviimmin kuin vain vieri vieressä. Alkuun tuo ylitsevuotava tarjonta aiheutti hetimullakaikkitänne-tyylisen vimman, loppumatkasta jo hieman kyllästytti ja ähkytti. Aika hyvin silti onnistui ohut läpileikkaus tuon kulinarismin kehdon tarjonnasta, sen perinteistä ja nykypäivästä, hyvistä ja erinomaisista sekä niistä ei niin hyvistä mauista.

Kaupungin valtava koko oli ennalta tiedossa, mutta tuli koettua varmuuden vuoksi vielä sanoisinko kantapään, tai oikeastaan koko kävelylihaksiston kautta. Kartalta mitattuna ensimmäisen päivän pakollinen sightseeing vaikutti helpolta nakilta. No, tulipahan tehtyä ja nähtyä ne tornit ja kaaret ja jokunen silta ja taisi siellä olla pari kirkkoakin sekä ennelta-arvaamattomasti vellovan turistimassan täyttämä valtaisa ostoskatu, jonka ainoa tarjonta minulle oli Virgin Megastoren levyale (kun viimein löysin sieltä sen musiikkiosaston).

Sinne toispuolen Seineä ei enää loppumatkasta tehnyt mieli, vaan pysyteltiin eteläpuolella. Hotellimme sijaitsi 14. kaupunginosassa. Montparnesse’n, tuon menneiden vuosikymmenten boheemin taiteilija-alueen tunnelmasta oli kapeilla kaduilla ja ravitsemusliikkeissä havaittavissa oma kiehtova ja uudempaa kaupunkia intiimi tunnelmansa. Edellisestä Pariisin-visiitistä oli viitisentoista vuotta, mutta ajan saatossa jalostuneissa, romantiikalla marioiduissa mielikuvissani juuri tämä oli sitä Pariisia, jota nytkin halusin kokea. Alueen nykyisyydelle tyypillisten lukuisien teattereiden ja erotiikkaliikkeiden seasta löytyi runsain määrin suun huvituksiin houkuttavia kohteita. Ensimmäinen niistä tuli eteen ensimmäisenä iltana, kun lumen, vai oliko se nyt sumun sotkemien lentoaikataulujen vuoksi pääsimme vasta iltamyöhällä perille. Creperiet ja bistrot muutaman korttelin etäisyydellä olivat täyteen ammuttuja. Alueen lukuisat japanilaiset ja sushiravintolat, joista yhteen mahduimme sisään, edustavat yleiseurooppalaista trendiä. Ajattelin, että täällä nyt ei minkään ravintolan kannata huonoa tarjoilla, joten miksipä ei nyt sitten sushia. Vähänpä tiesin. Ruoka oli sanalla sanoen kamalaa ja jäi syömättä.

Ensimmäisen aamun hotelliaamupala ei jättänyt sijaa moitteille, mutta jäi silti viimeiseksi. Tulevina aamuina nautittiin maitokahvit ja voisarvet miljööltään enemmän kaikkia aisteja hellivissä paikoissa, joissa sai hengittää autenttisempaa pariisilaista tunnelmaa. Ei liene tarpeen ylistää kahvin jumalaisuutta tai croissantien tuoreutta ja viettelevää rapeutta. Reissussa sitä jostain kummasta saan itsenikin melko aikaisin liikkeelle ja kävelyn kuluttaman energiankin vuoksi oli mahdollista nauttia aamupalaa parikin kertaa aamupäivän aikana sen silti häiritsemättä loppupäivän ateriarytmiä. Mukavaa.

Ensimmäisen päivän lounaan myöhäinen ajankohta johtui ennemminkin siitä, että siellä kaukana Champs Elyseen liepeillä ei tullut mieleenkään ängetä mihinkään tupaten täyteen ja ylihinnoiteltuun turistiruokalaan. Vähän kun vielä minun kartanlukuvuorollani hotellille palatessa kierrettiin muutaman ylimääräisen korttelin verran, oli jo vähintäänkin ruoka-aika. Hotellimme lähistöltä, Bulevard Pasteur’lta löytyneen brasserien nimi ei jäänyt mieleen, eikä ruokakaan sen kummemmin. Paistettu ankanrinta hunajakastikkeen ja uppopaistettujen lohkoperunoiden kera täytti toki tehtävänsä. Mieleen jäi se, että ankan rintaliha oli leikattu kuin kampaviineri, ilmeisesti lisärapeuden saamiseksi, mitä en ole ennen missään nähnyt. Olisi saattanut toimiakin jos ei sitä olisi paistettu niin ylikypsäksi.

Illaksi oli suunniteltu perinteistä bistroruokailua. En tiedä onko La Petite Rotonde erään Montparnassen kaupunginosan kuuluisimpiin ravintoloihin lukeutuvan La Rotonden pikkuveli tai -sisko, mutta sinne kuitenkin päädyimme. Tämä lienee sitä elämyksellisyyttä: miljöö kuin toissa vuosisadalta (lukuun ottamatta niitä tökerösti teipattuja kaikessa värikirjossaan vilkkuvia jouluvaloja, joita muuten näki joka paikassa), ruokalistallinen ranskalaisen keittiön klassikoita ja perinteiseen tarjoilijan uniformuun pukeutunut vanhempi herrasmies, joka ymmärtäväisesti antoi allekirjoittaneen suorittaa toimituksen tilauksineen ja kohteliaine tiedusteluineen huonolla ranskan kielellään. Viinin valinta oli taaskin jos ei nyt ihan arpapeliä, niin haastavaa kuitenkin. En tunne ranskalaisia viinejä ihan niin hyvin, että vain alueen ja tuottajan perusteella välttämättä osaisin varman päälle navigoida. Rypäleitähän ei ole tapana ilmoittaa kun ne nyt jokaisen olisi itse osattava päätellä jos sellaista tietoa kaipaa. En kuitenkaan taaskaan ihan metsään mennyt.

Vaimon alkuruoka, vuohenjuusto-pinaattipiiras oli ulkomuodoltaan ja maultaan runsas quiche. Kaivatun kevennyksen soi pääruoaksi valittu harvemmin meilläpäin tavattu kala rausku, jonka paistettu “siipi” tarjoiltiin kapriskastikkeen ja vihreiden papujen seurassa. Itse valitsin päivän erikoisuuksista alkuun kampasimpukkaterriiniä, joka tarjoiltin kermaisen kastikkeen kera. Lisänä oli myös paksua vadelmavinegrettiä, joka olisi ruokalistan mukaan kuulunut pöydän toiselle puolen tarjoiltuun annokseen, mutta kerrankos sitä nyt kokki erehtyy. Sitäpaitsi se sopi terriini merelliseen makuun kovin hyvin. Päivän spesiaalina oli tarjolla myös cassoulet, tuhti lihaisa papupata jota en malttanut olla täällä (melkein) sen kotimaassa tilaamatta. Pari tuhtia siivua possun savukylkeä, paria eri makkaraa (Morteaux ja jotain muuta), ankan koipireisi ja valkoisia papuja tarjoiltiin saviastiassa ja itkuhan siinä oli päästä. En edes yritä keksiä ylistyssanoja, jotka eivät kuitenkaan pääsisi lähellekään koetun ihanuutta. Illallisen päätti mallikkaasti klassinen paahtovanukas crème caramel, joka oli jotakuinkin niin hyvää kuin se vain voi olla.

Pienessä laitamyötäisessä kun tehtiin matkaa kohti hotellia, huomasimme Monoprix-marketin olevan vielä auki. Jostain kumman syystä intouduimme ryntäämään myöhäisillan markettishoppailulle. Ja mitä siinä nyt muuta voi tehdä, jos näkee viiniosaston hyllyssä houkuttelevan lajitelman alscelaispulloja, kuin koittaa haalia syliinsä yhden jokaista?! Onneksi en ollut ottanut ostoskoria

Perjantaina, uudenvuoden aattona siis, oli määrä hemmotella kunnolla. Joël Robuchinin L’Atelier ansaitsee toki ikioman bloggauksensa, katso siis siihen liittyvä edellinen kirjoitus. Tuon tähänäastisen elämäni parhaan lounaan jälkeen kiertelimme St Germainin kaupunginosassa putiikkeja ja herkkukauppoja. Joulutori-tyyppiset hökkelikylät paahdettuja kastanjoita ja lämmintä maustettua viiniä myyvine kauppiaineen ovat kyllä mukava eurooppalainen perinne. Ehkä tampereellakin joskus…

Uusivuosi on ranskalaisille se vuoden suurin juhla. Orastava juhlahumu näkyi kaduilla ja jopa paikalliset olivat tuona iltana aikaisin illallistamassa. Päädyimme pienen pieneen italialaiseen ravintolaan, jossa iäkkäämpi herrasmies hoiti tarjoilua ja hellyyttävästi sähläävä kaveri keittiötä. Illan gastronominen anti oli sellaista hyvää 8+ -tasoa kouluarvosanoin mitattuna, mutta viihdearvoltaan illallinen ylsi selvästi kiitettävään. Alan ammattilaisena sitä ei aina ihan täysin osaa heittäytyä vain nauttimaan, varsinkin jos näkee että homma ei ole hallussa ja yhtäkkiä ravintolaan astuu sisään x (x = 2/3 ravintolan asiakaspaikkojen määrästä) uutta asiakasta. Kummasti se kuitenkin sediltä kävi ja suurin osa asiakkaista oli tyytyväisen oloista ja tunnelma oli tiivis ja iloisa. Musiikki tuossa paikassa oli muuten matkalla koetuista taustamusiikeista miellyttävintä, vanhaa italialaista iskelmää, jonka tahdissa signor tarjoili ja tanssahteli ja hoilasi. Ruoat (carpaccio, spaghetti alla puttanesca, filleto alla gorgonzola ja jäätelö) olivat, kuten sanottua, ihan maistuvia ja talon sisilialainen viinikin ihan kelpo kamaa.

Monen harmiksi Eiffeltornin ilotulitus oli peruttu. Liekö sillä yhteyttä jonkun pohjoisen kaupunginosan pommiuhan kanssa. Kaduilla partioivat rynnäkkökiväärein varustautuneet turvamiehet eivät kuitenkaan tuntuneet vuoden vaihtumisen riehakasta juhlimista latistavan.

Vuoden ensimmäinen päivä alkoi hotellissa brunssin merkeissä. Huoneeseen tilattu kahvi ja edellisenä päivänä ostetut herkut loivat autuaan juhlavan dagen efter -tunnelman. Iltapäivällä lähdin yksin pienelle kävelylle. Jokusia iäkkäämpiä pariskuntia ja lapsiperheitä parempiinsa laittautuneena sekä jokunen eilistä juhlimista sinnikkäästi jatkava seurue tuli vastaan. Läheisellä pienellä torilla oli jokunen vihanneskauppias sekä tietenkin osterikauppias, onhan käsillä ollut juhlakausi juurikin noiden yellisyysherkkujen sesonkiaikaa. “Syökää ostereita ympäri vuoden” kehotti mainoslause muovikassissa, johon myyjä pakkasi ostamani tusinan. Yritin etsiä tuoretta leipää, mutta en löytänyt, vaikka jokusen lakisääteisen patonki kainalossa kävelevän alkuasukkaan kadulla näinkin. Hotellin käsipyyhe ja aika vempula linkkuveitsi aseinani pidin pienet osterinavausharjoitukset. Siinä askarrellessa ja lähikaupan ale-samppanjan kanssa läträtessä olin aistivinani jotain huvittavaa ylellisyyden tuntua. 

Välipalaksi käytiin syömässä lätyt. Makeista krepeistä ja suolaisista galetteista valittiin suolaiset, toinen juustoilla ja saksanpähkinöillä täytetty, toinen provencelaisittain ratatouillella ja yrteillä. Tattarisen taikinan hallitsema maku oli valitettavan tunkkainen, varsinkin siinä juustoisessa. Olisi pitänyt ehkä viedä se bretagnelainen kulttuurikokemus loppuun asti ja tilata kyytipojaksi pullollinen siideriä, jota olisi sitten ryystetty somasta pikku kulhosta, mutta siinä vaiheessa päivää keho vaati nauttimaan ruokajuomana amerikkalaiseen tapaan kahvia. Ja sen kanssa olisi tietenkin pitänyt valita makea lätty Mutta jossittelu sikseen, aina ei voi voittaa.

Illaksi olin varannut netin kautta pöydän eräästä ilmeisen maineikkaasta kalaravintolasta. Intuitioni neuvoi vielä varmistamaan varauksen puhelimitse, mikä osoittautui viisaaksi. Nettivarausta ei jostain syystä ollut noteerattu. Seuraavana päivänä tosin sain sähköpostitse kyselyn, kuinka olimme viihtyneet illallisella.

Tähän mennessä oli jo käynyt selväksi ero suomalaisten ja ranskalaisten suhteessa omaan kulttuuriin ja “kansainvälisyyteen”. Siinä missä nuo rakastettavat kolonialisti-nationalistit haluavat kuin sisäsyntyisesti pitää omastaan kynsin ja hampain ja tuputtaa sitä muille ainoana oikeana, me kuuliaiset suomalaiset usein koemme velvollisuudeksemme kohteliaasti muuntautua vieraan kulttuurin tapoihin. Ehkä siinä on myös hieman sellaista “ei ny tehrä tästä (tai musta) mitään numeroo” -ajattelua, ainakin näin hämäläisestä kulmasta katsottuna. Myönnän itsekin tuon, ja aina kun sain itseni kiinni moisista ajatuksista, yritin jälleen heittäytyä häpeilemättä turistiksi, yhdeksi niistä miljoonista tuossa maailman suosituimmassa matkakohteessa. Muistan muuten kun hämmästeltiin useasti, kun ei juurikaan tullut törmättyä siihen usein mainittuun pariisilaisten tylyyn käytökseen meitä turisteja kohtaan. No, ihmisistähän kaikki lähtee, ja itse en koskaan ole uskonut keinotekoiseen asiakas-palvelija tai tässä tapauksessa turisti-alkuasukas -asetelmaan, mieluummin sitä lähestyy ihmisiä ihmisenä. No, toki mekin saimme osamme ylenkatseista, mutta ei sitä voinut henkilökohtaisesti ottaa.

Sitä olin enne sivuraiteita sanomassa, että pöytävarauksemme oli klo 19, sikäläisittäin kovin aikaisin siis, ja ylpeästi kansalaisuuttamme edustaen saavuimme vielä paikalle kuuliaisesti viitisentoista minuuttia liian aikaisin. Ravintola ei ollut vielä edes auki. Lattiaa lakaisitiin eilisten juhlien jäljiltä ja henkilökunta oli kokoontunut syömään yhteen pöytään. Tilanne ei ollut mitenkään liian luonteva, mutta ystävällinen tarjoilija ohjasi meidät pöytään ja teki kaikkensa viihtyvyytemme eteen. Tasan klo 19 paikalle saapui toinen pari, jonka tunnistin pian puheesta virolaiseksi. Paikallisia alkoi virrata sisään tunnin päästä.

La Coquille on pelkästään mereneläviin keskittynyt ravintola, josta olin lukenut paljon hyvää. Ajatuksena on tarjota tuoretta ja valmistaa ruoka mahdollisimman yksinkertaisin menetelmin. Alkuun talo tarjosi kulhollisen pieniä simpukoita valkoviinissä ja runsaassa voissa. Talon leipä oli muuten mainitsemisen arvoista, rustiikkisinta ja tuhdeinta matkan aikana syödyistä. Ruokalista oli kirjoitettu tussilla fläppitauluun, joka oli kehystetty ja kannettiin pöydän viereen maalaustelineessä. Alkuruoaksi valitsimme friteerattuja mustekalarenkaita. Tuoreet ja juuri ja juuri ohen frittitaikinan peittämät murean rapeat renkaat tarjoiltiin käristetyn punasipulin ja valkosipulin kera ja maistuivat. En edes lähde niitä vertaamaan siihen kumiseen pakastekamaan, jota olen itsekin joutunut joskus ravintolakeittiöstä luukuttamaan. Yksinkertaista ja hyvää siis juu, mutta turistit jäivät kaipaamaan jotain lisää, ehkä aïolia tai edes sitruunan lohkoa. Viinilistalta (tai siis siitä kahdeksansivuisesta kirjasta) valittu pullollinen Alsacen Pinot Blancia oli ihan ok valinta. Mieluusti olisin seurannut tarjoilijan suositusta, mutta kun ei sitä ensi kysymällä irronnut, en viitsinyt vongata. Pääruokana syöty halstrattu makrillifilee oli juuri niiin hyvää kuin tuo ihanan rasvainen kala tuoreena on. Pelkästään kermasta ja karkeasta Dijon-sinapista tehty kastike edusti taas sitä mainittua yksinkertaisuutta. Kokemuksen nostetta vähensi hieman se, että kyseinen soosi on pitkään kuulunut keittiössäni ihan arkiruokiin. Rasvaisen makrillin kanssa olisin sitäpaitsi itse tarjoillut hieman kevyempää, vaikkapa siideriin keitettyä sinappikastiketta, mutta mikäpä minä olen heitä opettamaan. Ja onneksi viinin hapot olivat kohdillaan. Lisukkeena tarjoillut aivan ohuet perunasipsit olivat paikallaan, erikseen pöytään kannetun keitetyn nauhamakaroonin funktiota en oikein ymmärtänyt. Jälkiruoka oli pelkästään pettymys. Liian kylmä, aivan liian munaisa ja liian iso crème caramel jäi syömättä. Odotukset eivät kokonaisuuden suhteen siis aivan täyttyneet, mutta kyllä tuoreita mereneläviä aina milellään syö, varsinkin niinkin kohtuulliseen hintaan.

Pariisi on kovin Pariisi, kuten tuli todettua. Pääosin ei mitenkään epämiellyttävää, useasti jopa kovin mukavaa oli, mutta ihan luontevasti pystyisin lopun elämääni elämään vaikken enää sinne koskaan pääsisi. Etelä-Ranskan reissu sensijaan on jo suunnitteilla…

(Koko kuva-albumi reissusta on nähtävissä Facebookissa.)

Vuonna 1990 ranskalainen gourmet-julkaisu ja alan auktoriteetti Gault-Millau nimesi kolme vuosisadan keittiömestaria. He olivat Paul Bocuse, Fredy Girardet ja Joël Robuchon. Viimeksimainitun kokin ura on muutenkin vertaansa vailla. Tätä kirjoittaessa herralla taitaa olla yhteensä 26 Michelinin tähteä, enemmän kuin kenelläkään muulla nyt tai koskaan ennen. 50 maailman parasta ravintolaa -gaalassa viime vuonna hänelle ojennettiin erikoispalkinto elämäntyöstään. Jöel Robuchonin niemeä kantavia ravintoloita löytyy kolmelta mantereelta. Pariisissa niitä on kaksi, ja ainakin Facebook-ryhmän tietojen mukaan itse mestari käy niissä aina silloin tällöin kokkaamassakin, ainakin näytösluontoisesti.

Odotukset olivat siis vähintäänkin korkealla. Olin yrittänyt saada St Germaininssa sijaitsevasta L’Atelier -ravintolasta varausta illalliselle, mutta tilaa oli vain lounaalla ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kyseinen konsepti on saanut vaikutteita sushi- ja tapabaareista ja tuo keittiön asiakkaiden näkösälle. Keskellä ruokasalia sijaitsevan keittiön ympäri kiertävän baaritiskin äärellä oli kovin luonteva vietttää pitkää lounasta. Tunnelma oli jotensakin rennompi kuin mitä olin kahden Michelin-tähden paikalta odottanut, ja kun ateria eteni ja pääsi jutun juonesta kiinni, muuttui vieläkin rennommaksi. Palvelu oli tietenkin huippua, huomaavaista ja korrektia, mutta silti kovin luontevaa.

Pitkää maistelumenua lukuun ottamatta lounaalla oli sama ruokalista kuin illallakin. Tarjolla oli pienempiä maisteluannoksia sekä isompia pääruoka-annoksia. Samppanjalla aloitettiin, olihan uuden vuoden aatto ja muutenkin melko ainutlaatuinen tilaisuus. Talon samppanjana tarjoiltuun Bruno Paillardin ihanan kuivaan ihastuin niin, että sitä tuli hankittua kotiin viemisiksikin.

Huomasin natiivien valitsevan listalta juhlakauden klassisia ylellisyysherkkuja, ostereita,  hanhenmaksaa ja kaviaaria. Itse aloitin myös ylellisesti, naurettavan kalliilla (50 €) tapaksella, joka sisälsi kaviaaria, savustettua ankeriasta, perunaa ja piparjuurta kokonaisuutena, joka oli juuri niin viettelevä kuin tuo hetki (ja hinta) antoi odottaa. Vaimolle tarjoiltu munakoiso-mozzarella-basilika-alkupala näytti astetta krouvimmalta ja makukin oli suuri ja intensiivinen.

Seuraavana eteemme tuotiin kampasimpukoita. Tarjolla oli niitä kahdessa muodossa, kylmänä tai lämpimänä alkuruokana. Valitsimme paistetut, jotka oli aseteltu lomittain reilujen tryffelisiiivujen kera makaronigratiinin päälle, joka sekin oli vielä varmuuden vuoksi tryffelillä maustettu, kuten oli myös toinen kastikkeista, joilla annos oli viimeistelty. Suurenmoista. 

Tässä vaiheessa vaihdoin punaviiniin. Huomaavainen (ja vaimon mukaan myös komea) sommelieeri teki sen helpoksi ja kaatoi lasillisen. Sen verran olin vielä maan pinnalla, että muistan kyseessä olleen Syrah-rypäle, tuottaja Louis Cheze Rhônen laaksosta ja vuosikerta 2007, eikä minulla siihen ollut vastaan panemista. Varsinkin kun kohta eteeni kannettiin annos, jonka vertaista en kyllä muista hetkeen syöneeni! Vasikan kateenkorva, joka oli käsittämättömän pehmeäksi hautunutta ja kontrastina pinnalta rapeaksi karamellisoitunut oli maultaan kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Romainesalaatin lehteen kääritty karamellisoitu sipuli, tuoreista laakerinlehdistä keitelty ja eteerisen ilmavaksi vaahdotettu liemi sekä tumma intensiivinen paistoliemi muodostivat sellaisen kokonaisuuden, että jo sen vuoksi oli kannattanut matkustaa kauas. Jos olisin tämän aavistanut, olisin tilannut kyseisen sekä sitä seuraavan annoksen eri järjestyksessä. Kyyhkyä ja hanhenmaksaa savoijinkaaliin käärittynä oli niin hienostuneen makuinen, että piti oikein keskittyä juuri koetun mahtipontisuuden jälkeen. Ja kyllähän se sitten onnistuikin ja kovin hellittiin taas makunystyröitä. Ensi silmäyksellä mielessäni turhaan tylsäksi leimaamani rucolalisäkekin osoittautui yrttisessä pippurisuudessaan ei sen vähempää kuin täydelliseksi seuralaiseksi kääryleelle.

En malttanut kovin analyyttisesti vaimon pääruokaa, fileinä paistettua keltajuovamulloa analysoida, mutta hyvin näytti välimerellisessä makumaailmassaan sekin toimivan ja myhäilevälle nauttijalleen maistuvan. Jälkiruoka ei sen sijaan tehnyt naisellisiin makuhermoihin niin suurta vaikutusta kuin täydellisen kuohkea kohokas vierestä katsojaan. Otan tästä syyt niskoilleni. Huomasin, että gastronomian alan kielitaitoni liittyen jälkiruokiin ja makeisiin leivonnaisiin on harmittavan kehno, eivätkä valinnat ole aina täydellisiä. Ei se minunkaan jälkkärini praliineineen, mousseliineineen sun muine hienouksineen mielipahaa aiheuttanut, mutta jäi selvästi edeltävien annosten varjoon. Tai sitten minä en vain osaa tarpeeksi arvostaa ranskalaisten sokerileipurien taidetta. Melkoista annoskateutta ja kolhun miehisyyteeni aiheutti myös viereisen seurueen rouvalle tuotu suklainen, pallonmuotoinen veistos, johon tarjoilija kaatoi päälle kuumaa suklaakastiketta näin sulattaen kuoren ja paljastaen sen sisältä suklaisen herkun. (Muistan nähneeni tästä joskus YouTubessa videon, en vain nyt löydä.)

Kokonaisuudessaan ateria oli kuitenkin aivan huikea, sekä ammatillisen, että ihan heittäytyvän nautiskelijan näkökannalta. Olihan se toki paras ja ennen kaikkea ylellisin koskaan nauttimani lounas ja sellaisena taitaa vielä pitkään pysyäkin. Ei näet hetkeen ole odotettavissakaan, että sijoittaisin lounaaseen 350 euroa, mutta kerrankos sitä.