Chef Santeri

Hiihtäminen tuntuu olevan kovin muodikas harrastus tänä talvena, ainakin jos  Facebook -päivityksiin on uskomista. Itseen iskee yleensä (lumitilanteen salliessa) hiihtoinnostus kerran talvessa. Tänään alkavaa hiihtolomaa odotan jopa kovin innokkaasti. Maastohiihto on minun hiihtokunnolleni ainakin täällä Kuljun metsissä ja yläasteaikaisella välineistölläni turhan raskasta ja ilotonta puuhaa. Tasaisella järven jäällä pääsee helpommin mukavaan rytmiin ja aurinko (toivotaan, toivotaan…), hohtavat hanget sekä kauniit Kyrösjärven maisemat hellivät sielua. Ja kun lenkiltä pääsee suoraan kuuman saunan lauteille niin kyllä siinä arkihuolet jää.

Arkihan on itsellä pääasiassa ruoanlaittoa ja sen opettamista asiakkaille. Hävettävän vähän ehtii omassa arjessa paneutua itsen ruokkimiseen, saati sitten sivistyneeseen ateriointiin. Lomalla on aikaa fiilistellä keittiössä. Ei sitä kaipaa edes mitään ihmeellisyyksiä. Ihan vaan kun rakkaudella ruoan valmistaa ja kiireettömästi nauttii hyvässä seurassa, niin sehän se on sitä aitoa ylellisyyttä. Suosittelen kokeilemaan joskus.

Kylmäsavulohta hain eilen savustajalta, tänään käydään vielä Kauppahallissa kala- ja juusto-ostoksilla. Säilykkeethän kuuluvat mökkielämään, joten pakkasin jo hyvissä ajoin hanhenmaksan ja ankankoivet kassiin. Mascarpone ja Savoiardi-keksit on myös syytä ottaa mukaan, ties vaikka alkaa tehdä mieli tiramisua. Ja lisää ylellisyyttä: aion syödä lomalla aamupuuroa! Verkkainen aamu pitkään haudutellun täysjyväspelttipuuron ja puolukoiden kera on harvinaista herkkua ja pitää kehnonkin hiihtäjän ladulla!

Vuokramökki sijaitsee Ikaalisissa, siinä kylpylän lähistöllä. Huomasin tuossa surffaillessani että kylpylän keittiömestarina on kaveri nimeltään Kimmo Sirén. Samainen herra oli Tammerin keittiömestarina joskus 90-luvun lopulla kun olin itsekin hetken aikaa siellä köökissä töissä. Pitääpä käydä morjestamassa ja ehkä jopa syömässä seisovasta pöydästä, joka hiihtoloman kunniaksi katetaan ihan koko päiväksi. Sekös meille suomalaisille on mieleen. No, onhan se aina silloin tällöin rentouttavaa mättää yksisuuntaisia makuja ja toinen toistaan turvallisempia ruokia, jotka eivät turhaan herätä mitään häiritseviä tunteita, esimerkiksi juuri lomalla.

Olen ehkä joskus maininnut, että minulla on erityisen lämmin ja jopa kovin tunteikas suhde kalakeittoon. Tähän aikaan vuodestahan se on made, josta se soppa kannattaa keitellä. Hyvässä kalakeitossa on melkeinpä parasta sen liemi, ja nimenomaan tästä syystä made pääseekin oikeuksiinsa keitossa tai liemevässä muhennoksessa.

Lähikauppias jaksaa aina silloin tällöin yllättää iloisesti, tänään hän teki sen tarjoamalla tuoretta madetta ja löytyipä sieltä kalatiskistä myös ihanaa herkkua, mateen maksaa, jota paistelin lounaaksi. Yleensähän, jos nyt maksaa edes mukaan huolitaan, se on tapana lisätä keittoon makua antamaan. Mielestäni se on kyllä parasta pannulla paistettuna. Kevyt pyöräytys jauhoissa ja paisto voissa niin jo vain on hyvää! Mausteeksi riittää kun pyöräyttää myllystä suolaa ja mustaapippuria. Joku neuvoo liottamaan maksaa ensin kylmässä vedessä tai maidossa, mutta minusta sekin on turhaa. Päältä rapea ja sisältä sananmukaisesti suussasulavan pehmeä maksa maistuu ja tuntuu ylelliseltä. Olisin hakenut kellarista seuraksi nuoren Chiantin jos nyt ei olisi työntäyteinen maanantaipäivä.

Lisäkkeeksi pyöräytin kaapista löytyvistä aineksista pienen pyttipannun: runsaasti salottisipulia, porkkanaa ja palsternakkaa, pienen lorauksen kuivaa siideriä, vielä pienemmän lorauksen kermaa ja lopuksi reilun kourallisen persiljasilppua. Olin ottanut esille myös Dijon-sinappipurkin, mutta unohdin lisätä suunnittelemani ripauksen sitä sekaan. Ei tosin haitannut yhtään. Paahdetun ruisleivän päältä komeuden tarjoilin ja nautin hyvässä seurassa. Tuntui muuten ihan joltain muulta kuin maanantailta.

Heh, huomasin tuossa että tänään tuli “pyöreitä” täyteen, on nimittäin 33 ja 1/3 -vuosipäiväni. Taidanpa sen kunniaksi tässä työpäivän jälkeen rentoutua tuon jalon numerologisen teeman mukaan ja juoda pienen, siis sellaisen “nollakolmosen” pullollisen olutta. Karhuahan nyt ei oikein voi enää porilaiseksi kutsua, mutta siellä se on syntynyt, kuten minäkin. Taidanpa myös kuunnella vähän musiikkia lp-levyiltä, muistattehan niitä sellaisia vanhanaikaisia, isoja ja mustia levyjä jotka pyörivät 33 ja 1/3 kierrosta minuutissa ja tuottavat parhaimmillaan miellyttävää analogista ääntä. Levlautaselle pääsee tänä iltana ainakin Ville Leinosen eeppinen uutuuslevy “Majakanvartijan uni” sekä Soul Jazz Recordsin mainio kokoelma “Freedom Rhythm and Sound -revolutionary jazz and civil rights movement 1663-82 volume 1”. Suosittelen muuten molempia kaikille hyvän, ei-valmiiksipureskellun musiikin ystäville!

Tänään taitaa siis olla se laskiaistiistai. En kyllä tee hernekeittoa, en edes leivo pullaa. Vai menneen sunnuntain rituaaleihinko ne olisivat kuuluneet? No, jäi se pulkkamäkikin väliin. Ei sillä ettenkö kunnioittaisi perinteitä, kyllähän hernekeitto on suurenmoinen ruoka ja leipominen vallan jalo harrastus, pulkkailusta nyt puhumattakaan, mutta “on tässä nyt ollut kaikenlaista”.

Aiheseen liittyen, saanko hieman provosoida? Mielestäni pullan leipominen on naisten hommaa. Tai no, ei tähän oikeastaan edes liity yhtään sovinismia tai seksismiä, ainoastaan omaa elämänkokemusta. Äidistä vaimoon johtavan jatkumon, elämäni naisten toimesta minua on nimittäin hemmoteltu aina niin hyvällä pullalla ettei ole ollut tarpeen edes opetella hyväksi pullanleipojaksi. Samaan ryhmään niputtaisin muuten ainakin vispipuuron. Ihana herkku, mutta vaatii mielestäni täydellistyäkseen naisen kosketuksen. Enkä nyt puhu niistä Saarioisten äideistä.

Yritin turhaan neljästä eri kaupasta Häneenkadun itäpäästä löytää Heikki Ahopellon tuoretta Lähellä -kirjaa. No, pitää poiketa kosken länsipuolella huomenna kun en tänään enää ehtinyt. Sen sijaan pari muuta kirjaa tarttui mukaan. Vinkkinä kaikille hyvien keittokirjojen ystäville, siinä Sokosta vastapäätä Kirjatorilla oli pino norjalaisen Sonja Leen kiiteltyjä Kastike -kirjoja melko huokeaan 14 euron hintaan. Suosittelen opusta kaikille kotitokeille. Olen itse viimeaikoina tietoisesti vähentänyt ruoka- ja keittokirjoille uhraamiani euroja ja hyllysenttimetrejä, joten jätin sittenkin kyseisen teoksen ostamatta. Minulle riittää edelleen mm. Michel Roux‘n mahtava klassikko Kastikekirja, jota suosittelen myös lämpimästi. Samaisen kokkilegendan kirjoittama Muna -niminen teos tarttui Kirjatorilta matkaan. Noita 300-sivuisia, tuolle keittiön monipuolisimmalle ja ehkäpä aliarvostetuimmalle raaka-aineelle omistettuja kirjoja jäi niitäkin hyllyyn vielä useita, hintaa naurettavat 10 euroa! Ei muuta kuin kipin kapin hakemaan.

Ranskalais-suomalaisen pariskunnan Eija Limnellin ja Jean-Pierre Frigon kirjoittama Ostereita ja ruisleipää tarttui vielä mukaan vitosella. Kansiteksti lupaa “tarinoita suomalaisen ja ranskalaisen ruokakulttuurin kohtaamisesta”. Parhaimmillaan tällaiset kirjat ovat kovin viihdyttäviä, huonoimmillaan tietenkin kovin tylsiä, kuten mitkä tahansa keskinkertaiset kirjat. Kumpiakin esimerkkejä omasta hyllystä löytyy, niitä todella hyviä ja mukaansatempaavia tosin aivan liian vähän.

Parhaimmillaan hyvä ruoka- tai keittokirja on enemmän kuin vain tietopaketti tai reseptikokoelma. Toki molempia niitäkin tarvitaan, onhan esimerkiksi Auguste Escoffierin Ma Cuisine aina vaan yksi useimmin käyttämistäni teoksista, ja nimenomaan hakuteoksena. Se, että keittokirja jaksaa kiinnostaa yhä uudestaan vuosien jälkeenkin vaatii jonkin suuren tarinan jonka ympärille se on rakennettu. Mainitusta pirkanmaalaisen lähiruokakulttuurin esitaistelijan, mestari Ahopellon kirjasta olen kuullut niin paljon hyvää monilta luotettavilta tahoilta, että odotukset ovat kovin korkealla. Saa nähdä maltanko säästää sen hiihtolomalle mökkilukemiseksi kuten olin suunnitellut.

Miellyttävän lihasopan tuoksu tulvahti sieraimiin astuessani Hallituskadun puoleisista ovista sisälle Kauppahalliin. Tampereenkiälinen puheensorina kuului Linkosuon kahvilasta ja muutkin aistit saivat tuta lempeän vastaanoton astellessani käytävää kohti sovittua lounastapaamista. Norimarun sushi ei taaskaan pettänyt odotuksia.

Tuli siinä mieleeni hauska sattumus viime viikolta, kun oli vetämässä sushi-iltaa asiakkaan luona. Parinkymmenen miehen porukassa oli eräs jotenkin tutun oloinen vanhempi herrasmies. En kiinnittänyt aluksi häneen sen enempää huomiota, olihan porukassa monta muutakin tutun oloista henkilöä. Sitten kun jossain vaiheessa kävi ilmi, että kyseessä olikin herra nimeltään Matti Tilli, hieman ensin kavahdin ja sitten oikein ääneen nauroin. Kyseinen herra nimittäin aikanaan toi sushin Tampereelle. Hän oli siis Kauppahallin Norimarun perustaja ja se alkuperäinen ravintoloitsija. Joku teistä saattaa muistaa nauha otsalla pitkässä kimonossaan häärivän Matin sieltä “vanhan” Norimarun ajoilta. Hän se opetti monet kyläläiset syömään merilevää ja misoa.

Itse olen melko amatööri ja aivan itseoppinut sushikokki. Ohjelmistooni kuuluvan sushikurssin nimessäkin on varmuuden vuoksi maininta “erittäin lyhyt oppimäärä”. No, ilmeisen mallikkaasti olin mestarin mielestä selvinnyt tarinoinnistani ja opastuksesta norien rullaamisessa, kun siinä intouduimme jo suunnittelemaan tulevia yhteistyökuvioitakin.

Ranskalaista ja skandinaavista ja japanilaista vaikka mitä… Kyllä minun sydämeni silti edelleen sykkii eniten nyt jo hieman epämuodikkaalle (ja hyvä niin!) Välimeren ruoalle. Eilen vietettiin Nokialla kreetalaista ruokailtaa, huomenna pidän runsaan viikon sisään jo neljännen tapaskurssin, eikä vieläkään kyllästytä. Itse asiassa parhaillaankin puuhailen tässä kovin välimerellisten makujen parissa.

Siivouspäivä on mukava aina aloittaa invenoimalla jääkaappi ja samalla valmistuu viikonlopuksi ruokia. Tänä viikonloppuna meillä syödään ainakin peruna-sipulimunakasta ja marinoitua punasipulia, rucola-feta-pekaanipestoa, munakoisotahnaa, ja paahdettua paprikaa valkosipuli-basilikamarinadissa. Pienen lounasnälän hiipiessä suunnittelen juurikin paistavani hieman kanaa ja mietin lähestyäkö asiaa kumina-kaneli-taateli- vai sitruuna-hunaja-rosmariinivinkkelistä…

Matot on viety tuulettumaan ja kierrätysjätteet lajiteltu, tuhkat tyhjennetty pesästä, kissoilla mahat täynnä haukea, stereoissa soi vanha Pet Shop Boys -vinyyli, ulkona pakkasta 3 astetta ja puolipilvistä, valtakunnassa kaikki siis melko hyvin ottaen huomioon sen, että nyt tosiaankin on siivouspäivä!

Junaillessani kohti Helsinkiä soitin ex tempore ystävälleni ja ehdotin lounasta ravintola Olossa. Hauskana yhteensattumana mainittakoon heti puhelun jälkeen junalukemiseksi ostamastani tuoreesta Glorian ruoka ja viini -lehdestä löytynyt juttu kyseisestä ravintolasta. Olen jo pitkään halunnut katsastaa tuon monen mielestä skandinaavisen keittiön ykköspaikan maassamme (joidenkin kansainvälisesti tunnustettujen tahojen mukaan parhaan koko maailmassa). Pitkään on Pekka Terävälle ja kumppaneille povattu Michelinin tähteäkin, mutta toistaiseksi on saatu tyytyä (?) moniin muihin tunnustuksiin (mm. Suomen gastronomien seuran vuoden ravintola 2009).

Lounas oli ilahduttava kokemus ja aloinkin heti suunitella illallisreissua. Ravintolan tyyli on kuulemma pikku hiljaa muuttunut ronskimmasta hienostuneempaan suuntaan. Suomalaiset ruokaperinteet (kyllä, on niitä oikeasti olemassa!) ovat kuitenkin vahvasti läsnä eikä ainakaan meidän kokemuksemme mukaan ollut havaittavissa mitään turhaa piperrystä piperryksen vuoksi, vaan tietty rehellisyys oli mukana mauissa. Kuten lehtikin totesi, Olo ei ole halpa paikka, mutta mielestäni joka euron arvoinen. Kannattaa käydä kokemassa ennen kuin se tähti luultavasti ja toivottavasti piakkoin jo tipahtaa, sillä kun on luonnollisesti hintoihin tietty vaikutus.