February 2011
2 posts
Ravintola C – illallinen vuoden ravintolassa pitkän kaavan mukaan
Olin kovasti iloinen kun kuulin Suomen gastronomien seuran valinnasta vuoden ravintolaksi. Christina Suomisen ja Ilkka Isotalon C on tunnustuksen ansainnut. Tinkimättöman, laadukkaan ja tyylitajuisen ravintolatoiminnan pyörittäminen Tampereella ei välttämättä ole kovin helppoa. C:n saama julkisuus ei varmaan tee pahaa kaksikon bisnekselle, mutta erityisesti palkinnon tuoma julkisuus ilahduttaa sen vuoksi, että yhä useammat taitavat nyt vihdoin uskaltautua kyseiseen ravintolaan syömään ja kokemaan uusia elämyksiä. C:llä taitaa turhaan olla vähän liian hieno maine. Se, että tuote on huippulaatuinen ei toki vaadi asiakkaalta mitään pigotusta, saati sitten asiantuntemusta ruoan tai viinin suhteen. Päinvastoin, C jos mikä on sellainen paikka, johon on ihana astella sisään, istuutua alas ja antautua palveltavaksi.
Se, että palkinto pitkästä aikaa löysi tiensä Tampereelle sekä monet muut kaupungin viimeaikaiset tapahtumat ravintolamaailmassa puhuvat toiveikasta kieltä kulttuurin hämäläisittäin hitaasta, mutta varmasta muutoksesta. Food is Art -tempaus oli juuri käynnissä kun käytiin illallisella C:ssä. Ei maltettu tilata vain kampanjamenua, vaan päätettiin nauttia oikein pitkän kaavan mukaan. Varsinaisesti mistään yllätysmenusta ei ollut kyse, ruoat taisivat kaikki olla ruokalistalta. Oikeastaan ei voi puhua edes maistelumenusta, sen verran tuhti oli tuo runsaan kolmen tunnin aikana syöty illallinen. Maisteltiin ja maisteltiin juu, mutta kyllä se ylitsevuotava makujen ilotulitus meni silkan aistillisen hedonismin puolelle.
Alkuun tarjoillut keittiön tervehdykset nautittiin arvoisessaan seurassa, australialaisen Peter Logan Weemala Brut NV kuohuviinin keralla. Aurajuustokeitto oli oiva retrohenkinen aloitus, jonka ohuen ohut rakuunalla maustettu keksi kruunasi. Toinen annos koostui pienestä peuramakkaran siivusta, jonka tuhti riistainen maku sai vastapainoa etikkaisesta punasipulista ja siitakesienistä sekä karkeasta Dijon-sinapista. Hieno fondant juuriselleristä teki kuin tekikin tästä parin-kolmen suupalan annoksesta taidetta.
Sitten laseihin kaadettiin viiniä lempivalkoviinialueeltani Alsacesta. Olin jo sanomassa jotain Domaine Gresserin biodynaamisen Gewürztraminerin ihanasta kukkeudesta ja hapoista, mutta pidin suuni kiinni ja sen sijaan keskityin odottamaan mitä makuja saisin sen seuraksi lautaselle. Food is Art -menulta olisin voinut ennalta lukea flirttailusta Aasiaan päin, mutta kun en ollut lukenut, tulin hieman yllätetyksi. Eteen tuotiin sushia ja yllätys osoittautuikin kovin iloiseksi. Vihreällä papaijalla täytetyt norirullat olivat oivan makuisia nekin, mutta se lohipastrami oli lempeydessään valloittavaa, samoin piparjuurimajoneesi.
Sain edelliselläkin pitkällä illallisella C:ssä pienenä väliruokana risottoa, joka toimii mielestäni tässäkin tarkoituksessa hyvin. Tavallisestihan risotto on ainakin itselle tyypillistä mättöruokaa ja makumaailmaltaan melko yksisuuntainen. Eläköön se kerta kun Ilkka oli keittiössä huomannut unohtaneensa ostaa parmesaania! Silloin kuulemma syntyi tämä porkkanamehuun keitelty, Savuarmas-juustolla viimeistelty risotto, joka makunsa, rakenteensa (italialaiselle ehkä liian kypsä ja kiinteä, minulle passeli) ja kauniin värinsä puolesta ansaitsi täydet pisteet. Taidan varastaa idean, tai ainakin lainata sitä.
Erittäin täyteläinen Burgaud Morgon Côte de Py James 2008 sai täyttymyksensä ja loi illan vaikuttavimman kokemuksen yhdessä kyyttövasikan maksan kanssa. Pinnaltaan rapeaksi paistettu ja sisältä kunnolla raa’aksi jätetyn maksan maulle ja rakenteelle eivät mitkään adjektiivit tekisi oikeutta, joten en edes yritä. Seurana tarjoiltiin klassisesti karamellisoitua sipulia ja pirteän maanläheistä omena-selleripyreetä. Lähiruokalähettiläs Heikki Ahopellon suuntaan vahvasti kumartaneen annoksen viimeisenä silauksena oli vielä Armas-smetanaa. Oli muuten tippa linssissä.
Taisin odottaa jo illallisen huippukohtaa, mutta dramaturgiassa olikin suvantovaihe ja lempeä nousu ennen varsinaista huippua: ensin pieni piristys jäisen granitan muodossa, jonka maussa simuloitui perisuomalainen lonkero ja seuraavana jälleen hieman tuota nyt huudossa olevaa aasialaista makumaailmaa, mutta toki kovin miellyttävästi toteutettuna. Ihailtavan meheväksi grillattu miekkakalapihvi tarjoiltiin mausteliemen ja itämaisen salaatin suloisessa seurassa. Myönnän olleeni ensin hieman hämilläni. Itse olen aina mieltänyt C:n ruokatyylin vahvasti klassiseen eurooppalaiseen keittiöön nojaavaksi, mutta eikös se ole aina hyvä kun saa itsensä kiinni turhista ennakkoluuloista. Kyseinen annos oli niiden kaikkien tuttujen ja eksoottisten makujen ja erilaisten suutuntumiensa kanssa kuin pieni seikkailu. Brüdlmayer Zöbinger Heiligenstein Riesling 2001 toimi niin hyvin kuin aasialaisten makujen kanssa etten vaatinut saada pientä tuopillista olutta.
Tässä vaiheessa huomasin muuten jo olevani melkoisen kylläinen. Onneksi lasiin kaadettu Allesverloren Tinta Barocca 2007 sai herpaantuneen mielenkiintoni jälleen heräämään. Äskeisten hienostuneen kuiskailevien makuvivahteiden jälkeen tuhti eteläafrikkalainen punkku oli melkoinen herätys ja kohta pöytään saapunut annos jatkoi samaa linjaa. Kukonpoikaa, parmankinkkua, parmesaanikastiketta… tuhtia, mutta kuitenkin jopa hienostunutta ja yksinkertaisesti toimivaa. Ah, mikä draaman taju ja taito saada ruokalista kertomaan tarinoita!
Miellyttävästi Marsala-viinin kera tarjoiltujen juustojen jälkeen maisteltiin vielä kolme jälkiruokaa: kookosmousse ja pomelosorbetti makean pirskahtelevan Ceretto Moscato d’Astin kanssa oli kevyt ja pirteä tuttavuus, kyytönmaitojäätelöön viherherukkaliemen ja paahdetun valkosuklaan kera muistan ihastuneeni jo joskus saatuani siitä maistiaisen lounaalla ja lopullinen (tai ainakin melkein) pläjäys oli sitruunainen raakakaakaolla maustettu maitovanukas ja Julian Chivite Vendemia Tardia Moscatel Espanjan Navarrasta.
Vielä kun kahvin kanssa hemmoteltiin kahdeksalla lajilla itsetehtyjä namuja, niin sanattomanahan sitä oli. Ei tällaista ehkä joka viikko haluaisi edes kokea, mutta tällaisella kaksi kertaa vuodessa -tahdilla kokemus vastaa kyllä täydellisesti meikäläisen kuliarismin nälkään ja taas huomaa ettei välttämättä kannata lähteä merta edemmäs kalaan. Viittaan tässä nyt tietenkin tuonna pääkaupunkiin päin ja niihin eräisiinkin sillä jollain tähdellä sertifioituihin paikkoihin. Ja niin, onneksi C:hen voi mennä edelleen nauttimaan hieman vähäeleisemminkin, esimerkiksi sitä vähintäänkin kohtuuhintaista lounasta.
Siinä Food is Art -teeman innoittamina muuten sanailtiin Cristinan ja Ilkan kanssa aiheesta, että onko se ruoka nyt sitten taidetta. Nykyisin kun niin heppoisin perustein mitä milloinkin nimitetään taiteeksi tai filosofiaksi tai ties miksi, en välttämättä ole sitä mieltä, että ruoka lähtökohtaisesti olisi nimenomaan taidetta. Mutta sen tämäkin illallinen taas todisti, että gastronomia voi kyllä parhaimmillaan olla taidetta, jopa korkeataidetta.
Kuvataidetta illalliseen liittyen löytyy Facebook-sivultani.
