Chef Santeri

Tai ei kai nyt sentään. Vaikka oli päätetty (ja minun puoleltani ilmoille lausuttu pyhä lupauskin), että pitkä uudenvuoden viikonloppu tuossa ikuisen rakkauden tulen kaupungissa keskittyisi muuhunkin kuin vain gastronomiaan, oli vaikea pidätellä pikkupoikamaista innostusta ja jo hyvissä ajoin ennen matkaa viettää liian monia myöhäisiltoja koneen ääressä ravintoloita ja muita kulinaarisia pyhiinvaelluskohteita kartoittaen. Pariisissa kun noita ravintoloita on jokunen ja vähän päälle. Se oli siis tiedossa, mutta kävi toden teolla päälle vasta jalkauduttua kaduille: ravintoloita, bistroja, brasserieita, kreperieitä ja kahviloita oli paikon tiiviimmin kuin vain vieri vieressä. Alkuun tuo ylitsevuotava tarjonta aiheutti hetimullakaikkitänne-tyylisen vimman, loppumatkasta jo hieman kyllästytti ja ähkytti. Aika hyvin silti onnistui ohut läpileikkaus tuon kulinarismin kehdon tarjonnasta, sen perinteistä ja nykypäivästä, hyvistä ja erinomaisista sekä niistä ei niin hyvistä mauista.

Kaupungin valtava koko oli ennalta tiedossa, mutta tuli koettua varmuuden vuoksi vielä sanoisinko kantapään, tai oikeastaan koko kävelylihaksiston kautta. Kartalta mitattuna ensimmäisen päivän pakollinen sightseeing vaikutti helpolta nakilta. No, tulipahan tehtyä ja nähtyä ne tornit ja kaaret ja jokunen silta ja taisi siellä olla pari kirkkoakin sekä ennelta-arvaamattomasti vellovan turistimassan täyttämä valtaisa ostoskatu, jonka ainoa tarjonta minulle oli Virgin Megastoren levyale (kun viimein löysin sieltä sen musiikkiosaston).

Sinne toispuolen Seineä ei enää loppumatkasta tehnyt mieli, vaan pysyteltiin eteläpuolella. Hotellimme sijaitsi 14. kaupunginosassa. Montparnesse’n, tuon menneiden vuosikymmenten boheemin taiteilija-alueen tunnelmasta oli kapeilla kaduilla ja ravitsemusliikkeissä havaittavissa oma kiehtova ja uudempaa kaupunkia intiimi tunnelmansa. Edellisestä Pariisin-visiitistä oli viitisentoista vuotta, mutta ajan saatossa jalostuneissa, romantiikalla marioiduissa mielikuvissani juuri tämä oli sitä Pariisia, jota nytkin halusin kokea. Alueen nykyisyydelle tyypillisten lukuisien teattereiden ja erotiikkaliikkeiden seasta löytyi runsain määrin suun huvituksiin houkuttavia kohteita. Ensimmäinen niistä tuli eteen ensimmäisenä iltana, kun lumen, vai oliko se nyt sumun sotkemien lentoaikataulujen vuoksi pääsimme vasta iltamyöhällä perille. Creperiet ja bistrot muutaman korttelin etäisyydellä olivat täyteen ammuttuja. Alueen lukuisat japanilaiset ja sushiravintolat, joista yhteen mahduimme sisään, edustavat yleiseurooppalaista trendiä. Ajattelin, että täällä nyt ei minkään ravintolan kannata huonoa tarjoilla, joten miksipä ei nyt sitten sushia. Vähänpä tiesin. Ruoka oli sanalla sanoen kamalaa ja jäi syömättä.

Ensimmäisen aamun hotelliaamupala ei jättänyt sijaa moitteille, mutta jäi silti viimeiseksi. Tulevina aamuina nautittiin maitokahvit ja voisarvet miljööltään enemmän kaikkia aisteja hellivissä paikoissa, joissa sai hengittää autenttisempaa pariisilaista tunnelmaa. Ei liene tarpeen ylistää kahvin jumalaisuutta tai croissantien tuoreutta ja viettelevää rapeutta. Reissussa sitä jostain kummasta saan itsenikin melko aikaisin liikkeelle ja kävelyn kuluttaman energiankin vuoksi oli mahdollista nauttia aamupalaa parikin kertaa aamupäivän aikana sen silti häiritsemättä loppupäivän ateriarytmiä. Mukavaa.

Ensimmäisen päivän lounaan myöhäinen ajankohta johtui ennemminkin siitä, että siellä kaukana Champs Elyseen liepeillä ei tullut mieleenkään ängetä mihinkään tupaten täyteen ja ylihinnoiteltuun turistiruokalaan. Vähän kun vielä minun kartanlukuvuorollani hotellille palatessa kierrettiin muutaman ylimääräisen korttelin verran, oli jo vähintäänkin ruoka-aika. Hotellimme lähistöltä, Bulevard Pasteur’lta löytyneen brasserien nimi ei jäänyt mieleen, eikä ruokakaan sen kummemmin. Paistettu ankanrinta hunajakastikkeen ja uppopaistettujen lohkoperunoiden kera täytti toki tehtävänsä. Mieleen jäi se, että ankan rintaliha oli leikattu kuin kampaviineri, ilmeisesti lisärapeuden saamiseksi, mitä en ole ennen missään nähnyt. Olisi saattanut toimiakin jos ei sitä olisi paistettu niin ylikypsäksi.

Illaksi oli suunniteltu perinteistä bistroruokailua. En tiedä onko La Petite Rotonde erään Montparnassen kaupunginosan kuuluisimpiin ravintoloihin lukeutuvan La Rotonden pikkuveli tai -sisko, mutta sinne kuitenkin päädyimme. Tämä lienee sitä elämyksellisyyttä: miljöö kuin toissa vuosisadalta (lukuun ottamatta niitä tökerösti teipattuja kaikessa värikirjossaan vilkkuvia jouluvaloja, joita muuten näki joka paikassa), ruokalistallinen ranskalaisen keittiön klassikoita ja perinteiseen tarjoilijan uniformuun pukeutunut vanhempi herrasmies, joka ymmärtäväisesti antoi allekirjoittaneen suorittaa toimituksen tilauksineen ja kohteliaine tiedusteluineen huonolla ranskan kielellään. Viinin valinta oli taaskin jos ei nyt ihan arpapeliä, niin haastavaa kuitenkin. En tunne ranskalaisia viinejä ihan niin hyvin, että vain alueen ja tuottajan perusteella välttämättä osaisin varman päälle navigoida. Rypäleitähän ei ole tapana ilmoittaa kun ne nyt jokaisen olisi itse osattava päätellä jos sellaista tietoa kaipaa. En kuitenkaan taaskaan ihan metsään mennyt.

Vaimon alkuruoka, vuohenjuusto-pinaattipiiras oli ulkomuodoltaan ja maultaan runsas quiche. Kaivatun kevennyksen soi pääruoaksi valittu harvemmin meilläpäin tavattu kala rausku, jonka paistettu “siipi” tarjoiltiin kapriskastikkeen ja vihreiden papujen seurassa. Itse valitsin päivän erikoisuuksista alkuun kampasimpukkaterriiniä, joka tarjoiltin kermaisen kastikkeen kera. Lisänä oli myös paksua vadelmavinegrettiä, joka olisi ruokalistan mukaan kuulunut pöydän toiselle puolen tarjoiltuun annokseen, mutta kerrankos sitä nyt kokki erehtyy. Sitäpaitsi se sopi terriini merelliseen makuun kovin hyvin. Päivän spesiaalina oli tarjolla myös cassoulet, tuhti lihaisa papupata jota en malttanut olla täällä (melkein) sen kotimaassa tilaamatta. Pari tuhtia siivua possun savukylkeä, paria eri makkaraa (Morteaux ja jotain muuta), ankan koipireisi ja valkoisia papuja tarjoiltiin saviastiassa ja itkuhan siinä oli päästä. En edes yritä keksiä ylistyssanoja, jotka eivät kuitenkaan pääsisi lähellekään koetun ihanuutta. Illallisen päätti mallikkaasti klassinen paahtovanukas crème caramel, joka oli jotakuinkin niin hyvää kuin se vain voi olla.

Pienessä laitamyötäisessä kun tehtiin matkaa kohti hotellia, huomasimme Monoprix-marketin olevan vielä auki. Jostain kumman syystä intouduimme ryntäämään myöhäisillan markettishoppailulle. Ja mitä siinä nyt muuta voi tehdä, jos näkee viiniosaston hyllyssä houkuttelevan lajitelman alscelaispulloja, kuin koittaa haalia syliinsä yhden jokaista?! Onneksi en ollut ottanut ostoskoria

Perjantaina, uudenvuoden aattona siis, oli määrä hemmotella kunnolla. Joël Robuchinin L’Atelier ansaitsee toki ikioman bloggauksensa, katso siis siihen liittyvä edellinen kirjoitus. Tuon tähänäastisen elämäni parhaan lounaan jälkeen kiertelimme St Germainin kaupunginosassa putiikkeja ja herkkukauppoja. Joulutori-tyyppiset hökkelikylät paahdettuja kastanjoita ja lämmintä maustettua viiniä myyvine kauppiaineen ovat kyllä mukava eurooppalainen perinne. Ehkä tampereellakin joskus…

Uusivuosi on ranskalaisille se vuoden suurin juhla. Orastava juhlahumu näkyi kaduilla ja jopa paikalliset olivat tuona iltana aikaisin illallistamassa. Päädyimme pienen pieneen italialaiseen ravintolaan, jossa iäkkäämpi herrasmies hoiti tarjoilua ja hellyyttävästi sähläävä kaveri keittiötä. Illan gastronominen anti oli sellaista hyvää 8+ -tasoa kouluarvosanoin mitattuna, mutta viihdearvoltaan illallinen ylsi selvästi kiitettävään. Alan ammattilaisena sitä ei aina ihan täysin osaa heittäytyä vain nauttimaan, varsinkin jos näkee että homma ei ole hallussa ja yhtäkkiä ravintolaan astuu sisään x (x = 2/3 ravintolan asiakaspaikkojen määrästä) uutta asiakasta. Kummasti se kuitenkin sediltä kävi ja suurin osa asiakkaista oli tyytyväisen oloista ja tunnelma oli tiivis ja iloisa. Musiikki tuossa paikassa oli muuten matkalla koetuista taustamusiikeista miellyttävintä, vanhaa italialaista iskelmää, jonka tahdissa signor tarjoili ja tanssahteli ja hoilasi. Ruoat (carpaccio, spaghetti alla puttanesca, filleto alla gorgonzola ja jäätelö) olivat, kuten sanottua, ihan maistuvia ja talon sisilialainen viinikin ihan kelpo kamaa.

Monen harmiksi Eiffeltornin ilotulitus oli peruttu. Liekö sillä yhteyttä jonkun pohjoisen kaupunginosan pommiuhan kanssa. Kaduilla partioivat rynnäkkökiväärein varustautuneet turvamiehet eivät kuitenkaan tuntuneet vuoden vaihtumisen riehakasta juhlimista latistavan.

Vuoden ensimmäinen päivä alkoi hotellissa brunssin merkeissä. Huoneeseen tilattu kahvi ja edellisenä päivänä ostetut herkut loivat autuaan juhlavan dagen efter -tunnelman. Iltapäivällä lähdin yksin pienelle kävelylle. Jokusia iäkkäämpiä pariskuntia ja lapsiperheitä parempiinsa laittautuneena sekä jokunen eilistä juhlimista sinnikkäästi jatkava seurue tuli vastaan. Läheisellä pienellä torilla oli jokunen vihanneskauppias sekä tietenkin osterikauppias, onhan käsillä ollut juhlakausi juurikin noiden yellisyysherkkujen sesonkiaikaa. “Syökää ostereita ympäri vuoden” kehotti mainoslause muovikassissa, johon myyjä pakkasi ostamani tusinan. Yritin etsiä tuoretta leipää, mutta en löytänyt, vaikka jokusen lakisääteisen patonki kainalossa kävelevän alkuasukkaan kadulla näinkin. Hotellin käsipyyhe ja aika vempula linkkuveitsi aseinani pidin pienet osterinavausharjoitukset. Siinä askarrellessa ja lähikaupan ale-samppanjan kanssa läträtessä olin aistivinani jotain huvittavaa ylellisyyden tuntua. 

Välipalaksi käytiin syömässä lätyt. Makeista krepeistä ja suolaisista galetteista valittiin suolaiset, toinen juustoilla ja saksanpähkinöillä täytetty, toinen provencelaisittain ratatouillella ja yrteillä. Tattarisen taikinan hallitsema maku oli valitettavan tunkkainen, varsinkin siinä juustoisessa. Olisi pitänyt ehkä viedä se bretagnelainen kulttuurikokemus loppuun asti ja tilata kyytipojaksi pullollinen siideriä, jota olisi sitten ryystetty somasta pikku kulhosta, mutta siinä vaiheessa päivää keho vaati nauttimaan ruokajuomana amerikkalaiseen tapaan kahvia. Ja sen kanssa olisi tietenkin pitänyt valita makea lätty Mutta jossittelu sikseen, aina ei voi voittaa.

Illaksi olin varannut netin kautta pöydän eräästä ilmeisen maineikkaasta kalaravintolasta. Intuitioni neuvoi vielä varmistamaan varauksen puhelimitse, mikä osoittautui viisaaksi. Nettivarausta ei jostain syystä ollut noteerattu. Seuraavana päivänä tosin sain sähköpostitse kyselyn, kuinka olimme viihtyneet illallisella.

Tähän mennessä oli jo käynyt selväksi ero suomalaisten ja ranskalaisten suhteessa omaan kulttuuriin ja “kansainvälisyyteen”. Siinä missä nuo rakastettavat kolonialisti-nationalistit haluavat kuin sisäsyntyisesti pitää omastaan kynsin ja hampain ja tuputtaa sitä muille ainoana oikeana, me kuuliaiset suomalaiset usein koemme velvollisuudeksemme kohteliaasti muuntautua vieraan kulttuurin tapoihin. Ehkä siinä on myös hieman sellaista “ei ny tehrä tästä (tai musta) mitään numeroo” -ajattelua, ainakin näin hämäläisestä kulmasta katsottuna. Myönnän itsekin tuon, ja aina kun sain itseni kiinni moisista ajatuksista, yritin jälleen heittäytyä häpeilemättä turistiksi, yhdeksi niistä miljoonista tuossa maailman suosituimmassa matkakohteessa. Muistan muuten kun hämmästeltiin useasti, kun ei juurikaan tullut törmättyä siihen usein mainittuun pariisilaisten tylyyn käytökseen meitä turisteja kohtaan. No, ihmisistähän kaikki lähtee, ja itse en koskaan ole uskonut keinotekoiseen asiakas-palvelija tai tässä tapauksessa turisti-alkuasukas -asetelmaan, mieluummin sitä lähestyy ihmisiä ihmisenä. No, toki mekin saimme osamme ylenkatseista, mutta ei sitä voinut henkilökohtaisesti ottaa.

Sitä olin enne sivuraiteita sanomassa, että pöytävarauksemme oli klo 19, sikäläisittäin kovin aikaisin siis, ja ylpeästi kansalaisuuttamme edustaen saavuimme vielä paikalle kuuliaisesti viitisentoista minuuttia liian aikaisin. Ravintola ei ollut vielä edes auki. Lattiaa lakaisitiin eilisten juhlien jäljiltä ja henkilökunta oli kokoontunut syömään yhteen pöytään. Tilanne ei ollut mitenkään liian luonteva, mutta ystävällinen tarjoilija ohjasi meidät pöytään ja teki kaikkensa viihtyvyytemme eteen. Tasan klo 19 paikalle saapui toinen pari, jonka tunnistin pian puheesta virolaiseksi. Paikallisia alkoi virrata sisään tunnin päästä.

La Coquille on pelkästään mereneläviin keskittynyt ravintola, josta olin lukenut paljon hyvää. Ajatuksena on tarjota tuoretta ja valmistaa ruoka mahdollisimman yksinkertaisin menetelmin. Alkuun talo tarjosi kulhollisen pieniä simpukoita valkoviinissä ja runsaassa voissa. Talon leipä oli muuten mainitsemisen arvoista, rustiikkisinta ja tuhdeinta matkan aikana syödyistä. Ruokalista oli kirjoitettu tussilla fläppitauluun, joka oli kehystetty ja kannettiin pöydän viereen maalaustelineessä. Alkuruoaksi valitsimme friteerattuja mustekalarenkaita. Tuoreet ja juuri ja juuri ohen frittitaikinan peittämät murean rapeat renkaat tarjoiltiin käristetyn punasipulin ja valkosipulin kera ja maistuivat. En edes lähde niitä vertaamaan siihen kumiseen pakastekamaan, jota olen itsekin joutunut joskus ravintolakeittiöstä luukuttamaan. Yksinkertaista ja hyvää siis juu, mutta turistit jäivät kaipaamaan jotain lisää, ehkä aïolia tai edes sitruunan lohkoa. Viinilistalta (tai siis siitä kahdeksansivuisesta kirjasta) valittu pullollinen Alsacen Pinot Blancia oli ihan ok valinta. Mieluusti olisin seurannut tarjoilijan suositusta, mutta kun ei sitä ensi kysymällä irronnut, en viitsinyt vongata. Pääruokana syöty halstrattu makrillifilee oli juuri niiin hyvää kuin tuo ihanan rasvainen kala tuoreena on. Pelkästään kermasta ja karkeasta Dijon-sinapista tehty kastike edusti taas sitä mainittua yksinkertaisuutta. Kokemuksen nostetta vähensi hieman se, että kyseinen soosi on pitkään kuulunut keittiössäni ihan arkiruokiin. Rasvaisen makrillin kanssa olisin sitäpaitsi itse tarjoillut hieman kevyempää, vaikkapa siideriin keitettyä sinappikastiketta, mutta mikäpä minä olen heitä opettamaan. Ja onneksi viinin hapot olivat kohdillaan. Lisukkeena tarjoillut aivan ohuet perunasipsit olivat paikallaan, erikseen pöytään kannetun keitetyn nauhamakaroonin funktiota en oikein ymmärtänyt. Jälkiruoka oli pelkästään pettymys. Liian kylmä, aivan liian munaisa ja liian iso crème caramel jäi syömättä. Odotukset eivät kokonaisuuden suhteen siis aivan täyttyneet, mutta kyllä tuoreita mereneläviä aina milellään syö, varsinkin niinkin kohtuulliseen hintaan.

Pariisi on kovin Pariisi, kuten tuli todettua. Pääosin ei mitenkään epämiellyttävää, useasti jopa kovin mukavaa oli, mutta ihan luontevasti pystyisin lopun elämääni elämään vaikken enää sinne koskaan pääsisi. Etelä-Ranskan reissu sensijaan on jo suunnitteilla…

(Koko kuva-albumi reissusta on nähtävissä Facebookissa.)